Huojuvan talon siimeksessä osa 6

VI Särkyneiden sydänten aitta

Sade oli tauonnut ja aurinko paistoi matalalta, värjäten oranssiksi pihalta näkyvän lammen. Osittain yhä punainen aitta oli kaunein vanha pirttirakennus mitä Elina oli nähnyt. Se oli tehty paksuista hirsistä ja sen oven vierustasta kasvoi ruusuköynnöksiä. Elina ei malttaisi odottaa kesää, kun ruusut olisivat kukassa. Niin, ei hän ainakaan vielä ollut aikeissa heittää pyyhettä kehään ja poistua Huojuvasta talosta. Kummitteli täällä tai ei, niin kyseessä oli hänen uusi kotinsa.

Eikä vanhan Martin aikomuksena ollut häntä häätääkään. Keskustelu aaveen kanssa... mieli yritti vähän väliä sanoa, että Elina oli vain nukahtanut, nähnyt unta. Siihen hän olisi uskonutkin, jollei suuri avain olisi ollut hänen kädessään. Puhumattakaan lähellä seisovista komeista lapin poijista, kuten he itseään kutsuivat. Nämä olivat syventyneet hiljaiseen keskusteluun ja Elina paloi halusta saada tietää, mistä nämä kuiskailivat. Mutta ei hän kehdannut kysyä, tuppautua toisten salaisuuksiin.

Yhtäkkiä miehet tekivät kivi paperi sakset –leikin keskenään, Artun hävitessä ottelun. Aslak hihkaisi ja teki voiton tanssin, Artun kurtistaessa kulmiaan tyytymättömänä. Sitten Arttu vain kohautti olkiaan ja tarkasteli lähemmin aitan seiniä, mutisten jotain itsekseen.

Jostain syystä Elinan mieleen juolahti, että äskeisessä oli ollut kyse hänestä. Mutta eivät kai aikuiset miehet tuollaisia tehneet. Sopineet, kumpi vikittelisi häntä. Ajatus oli muutenkin niin outo. Kuka nyt hänestä kilpailisi? Olihan jo Makekin todennut, miten hyvä tuuri Elinalla oli käynyt, kun Make oli hänet huolinut. Samoin sanoin oli äitikin puhunut... Elina nieleskeli, yrittäen unohtaa kivuliaat sanat. Tuuri todellakin. Sikamaisesta jätetty ja petetty, kaikkea muuta kuin tuuria...

Vanhaherra Martin sanat palautuivat silloin hänen mieleensä. Miten onni saapuisi hänen luokseen, kahdesta pitäisi osata vain valita oikein. Kaksi lapin poikaa siinä seisoskelikin. Aslak kääntyi virnuillen häntä kohden, silmät ilkamoiden kuin vanhanajan keikarilla. Elina ei voinut vastustaa toisen tarttuvaa hymyä. Tuollainen hymy veisi helposti naiselta kuin naiselta jalat alta.

”No niin etelän neito. Nyt on minun vuoroni esitellä tietojani tästä paikasta. Kävimme pienen taiston siitä, kumpi meistä saa kunnian kertoa aitasta. Kuten näet, minä voitin ja veljeni tuossa murjottaa lapsellisesti. Tosin ehkä sen tähden, etten minä paljon tiedäkään aitasta. Oli vain hauska voittaa”, Aslak sanoi saaden Artunkin virnistämään. Virne sai Artun silmät säkenöimään ja Elinan sydän tuntui yhtäkkiä lyövän nopeammin. Hän käänsi nopeasti silmänsä pois.

”Te olette hupsuja”, Elinan sai sanottua lähtien astumaan aitan ovelle, veljesten naureskellessa tyytyväisinä.

Kellertävän oven karmit oli reunustettu koristeellisin laudoin, joista erottui yhä heikosti riimuja. Lapin taikaa. Auttaisipa Lapin taika häntäkin suruissaan, Elina ajatteli. Sillä hetkellä Elinan korviin kantautui kaukaisten rumpujen kumina ja ilma tuntui väreilevän aitan ympärillä. Hetken aikaa aitan ulkonäkö näytti muuttuvan. Tuore punamulta tuoksui ja Elina näki nuoren Martin sutivan kauniin neidon kanssa maalia aitan seiniin, osuen tahallisesti tai tahattomasti toisiinsa. Nuoren naisen vatsa oli iso, tämä oli selvästi viimeisillään. Nuoret päätyivät toistensa syliin nauraen ja Elina räpytteli silmiään, näyn kadoten hitaasti hänen edestään.

  Elina vilkaisi miehiä, miettien, olivatko hekin huomanneet jotain outoa tapahtuneen. Mutta miehet olivat hiljaa, katsoen Elinaa tarkasti, silmät säkenöiden. Lempeästi. Kuten Marttikin oli katsonut. Rumpujen kuminan lakatessa Elina kuuli Martin äänen kuiskaavan ”rakastan sinua vaimoni nyt ja aina...”

Elina voihkaisi ääneen ja tarttui kiinni aitan oven kahvasta.

”Mikä neidin on?” Aslak kysyi, koskettaen kevyesti Elinan olkapäätä.

”Ettekö te kuulleet?” Elina kysyi, välttäen tarkentamasta kysymystä. Hän ei kehdannut kysellä, olivatko toiset kuulleet Lapin rummut tai nähneet nuoren Martin rakkaansa kanssa. Hän oli höpissyt jo riittävästi aaveista ja muustakin. Oli jo nyt ihme, etteivät nämä pitäneet häntä hulluna...

”Kuulleet mitä?” Aslak kysyi uteliaasti.

”Minä luulen, että etelän neiti kuuli Lapin rumpujen kuminan. Minäkin kuulin ne. Kaukaisina... vanhaherra Martti on todellakin ottanut sinut siipiensä suojaan ja hyväksynyt läsnäolosi”, Arttu sanoi siihen väliin, katsoen tutkivasti Elinaa. Kuin yrittäen nähdä hänen päänsä sisälle, mielen kaikkein syvimpiin sopukoihin.

”Kuulitko sinäkin rummut?” Elina kuiskasi.

”Kaukaa. Hiljaisina, mutta sitäkin vaikuttavampina. Olen vain kerran aikaisemmin kuullut niiden soivan...” Arttu vastasi katsoen Elinan ohi, kuin iäisyyteen. Samanlaisilla vihreillä silmillä kuin vanhaherrakin oli aitan lähellä katsonut. Sinne, minne ihminen itse katsoo yksin, suruunsa.

”Jaahas. Minä en kyllä kuullut yhtikäs mitään”, Aslak nurisi.

”Se oli Lapin taikaa. Ehkä sinun ei tarvitse kuulla rumpujen ääntä, sillä sinua ei tarvitse parantaa surusta”, Arttu sanoi mietteliäästi.

”Velipoika, surua voi olla monenlaista. Koska minä en ole kokenut rakkaan menetystä, ei se tarkoita, ettei minullakin olisi omia murheita. Myös minä olen ottanut osaa suruusi, sillä menetys koski myös minua”, Aslak tokaisi hieman närkästyneesti.

”En tarkoittanut sitä niin. Tiedät sen kyllä itsekin. Olet selvillä, mitä minä koen parhaillaan ja minä tiedän sinun tunteesi. Ymmärrät varmasti, mistä äskeisessä oli kyse”, Arttu sanoi ja Aslak kohautti olkapäitään, puristaen sitten veljensä kättä.

”Veljekset kuin ilvekset, kuten siinä elokuvassa sanottiin... onneksi välimme eivät ole niin huonot. Emme sentään tapelleet samasta naisesta eikä kumpikaan halua surmata toista”, Aslak sitten sanoi.

”Nämä riimut... osaatteko te lukea näitä?” Elina kysyi haluten vaihtaa puheenaihetta, jotteivät toiset alkaisi riitelemään. Veljesten sanoista hän oli jo olettanut, että Arttu suri menetettyä rakkainta. Millä tavoin menetettyä, sitä oli mahdotonta päätellä. Ehkä hän saisi vielä tietää tämän tarinan. Nyt hän kuitenkin ymmärsi, miksi Arttu katsoi häntä niin tarkasti. Mies on kokenut suuren menetyksen. Suru oli tunnistanut toisen surun. Mikä sitten olisi Aslakin tarina, siitä hän ei osannut päätellä mitään.

”Valitettavasti kumpikaan meistä ei osaa tulkita noita riimuja... mutta tiedämme erään vanhan naisen, joka tuntee riimut. Voimme joku päivä ottaa rouva Almaan yhteyttä ja pyytää häntä käymään täällä... jos se vain sinulle sopii”, Arttu sanoi.

”Se olisi oikein hienoa. Huojuvan talon ovessakin oli kyseisiä riimuja. Muistatteko mitään, mitä tässä saattaisi lukea? Jotain vanhoja tarinoita vaikka...” Elina uteli.

”Toki muistan lapsena kuulleeni erinäisiä kertomuksia. Kuten että vanhaherra Martti oli loitsinut aitan, jotteivät pahat henget, Vinkujat, kuten Martti niitä nimitti, päässeet sisälle. Ne nimittäin aistivat surun ja tuskan ja ruokkivat niillä itseään, ammentaen voimaa ihmisten tunteista. Varsinkin muistan erityisen hyvin erään tarinan, jonka isäni kertoi.

Vinkujat ympäröivät aitan sillä hetkellä, kun vanhaherra Martti sulkeutui sinne, pitäen sylissään vaimonsa ja vastasyntyneen poikansa jo pestyjä ruumiita. Surren menetystään, joka vei miehen voimat. Silloin Martti kuuli Vinkujien ivallisen huudon, tuulen vinkunan, johon sekoittui naurua. Tietäen, että ne olivat haistaneet hänen surunsa. Martti oli joutunut taistelemaan toden teolla voittaakseen surunsa, jotta kykeni loitsimaan suojan Vinkujia vastaan. Suojan, joka ajoi pahat henget pois. Henget, joita ei kykene näkemään muuta kuin silmäkulmastaan kuun valossa, jolloin niiden pitkä kieli erottuu hyvin. Kieli, jolla ne maistavat surun ja tuskan. Lipovat huuliaan, ilkkuvat ihmisen surulle”, Arttu kertoi.

”Onpa kauhistuttavan kuuloista. Ainahan on puhuttu pahoista hengistä, kaikkialla maailmassa. En ole kuitenkaan koskaan kuullut Vinkujista. Hengistä, jotka ruokkivat itseään ihmisen tuskalla... miten niitä vastaan voi suojautua edes... surusta kun ei pääse eroon vaikka kuinka tahtoisi...” Elina sanoi ajatuksen pelottaessa häntä hieman. Sydäntähän särki kokoajan, surun nakertaessa häntä...

”Mitä minä muistan, niin ymmärsin, että vanhaherra Martti ammensi voimaa surustaan ja astui ulos aitasta, kohdaten henkien uuvuttavan vinkunan. Vinkujat olivat liponeet häntä kielillään, yrittäen saada ravintoa surusta. Martti oli kuitenkin taistellut vastaan. Hän ei halunnut ruokkia pahoja henkiä. Yön pimeydessä hän oli loitsinut, myrskytuulen tuiverruksessa kaivertanut suojan aitan oveen. Suojan, joka on pettämätön... vanhoja Lapin kansan tarinoita ne kuitenkin ovat. Myrskytuulelle vain keksittiin omanlaisia selityksiä”, Arttu rauhoitteli hymyillen Elinaa.

Elina mietti miten Martti oli sanonut, että surusta saa voimavaroja, jos sen pystyy valjastamaan. Kenties riittävän vahvalla surulla ruokki myös pahoja henkiä.

”Minäkin muistan erityisesti tuon tarinan. Pelkäsin pirusti pienenä poikana, että avoimesta ikkunastani saapuu Vinkujia. Aina, kun tuuli vinkui öisin, piilouduin visusti peiton alle. Varsinkin silloin, kun surin saamaani rangaistusta pysyä huoneessani ja uskoin, että suruni houkuttelee pahat henget huoneeseeni”, Aslak totesi silmät tuikkien.

”Kolttosesi olivatkin aikalaisia. Enemmänkin ne kutsuivat puoleensa naapurin rouvien kiukkuiset puhelinsoitot kuin pahoja henkiä. Milloin olit kurkkimassa saunan ikkunoista alastomia rouvia, milloin taas jätit mätiä kananmunia ovien eteen. Ja olihan meillä riimuin koristellut poronsarvet ovien edessä estämässä Vinkujien saapumisen”, Arttu sanoi ja hymyili veljelleen. Alkanut riita oli selvästi unohdettu.

”Se kaikki on totta, veliseni. Joskus kaipaan lapsuuden aikoja, jolloin sain helpommin naisväeltä anteeksi kuin nykyisin”, Aslak hymähti.

”Sanoitko, että teillä on vanhaherra Martin kaivertamat poronsarvet?” Elina kysäisi uteliaasti.

”Kyllä. Ne ovat yhä kodissamme, ulkoseinällä riippumassa. Se on perinne, jonka vanhaherra Martti jätti jälkeensä. Voisin lyödä vaikka vetoa, että Huojuvan talon ullakolta ja tästä aitasta löytyy myös Martin raapustelemat sarvet”, Arttu vastasi.

”Eikä etelän neidin tarvitse olla huolissaan. Vaikkei poronsarvia löytyisikään, on Huojuva talo suojattu Vinkujilta riimuin”, Aslak sanoi siihen väliin iskien jälleen silmää Elinalle, saaden tämän hymyilemään pakostikin.

”Niin, Martin ajoistahan on jo kulunut tovi ja ihmiset olivat aiemmin taikauskoisia. Mutta jos huonoja henkiä onkin olemassa, Huojuva talo on varmasti suojassa niiltä. Kuten aittakin. Joten eiköhän kokeilla tuota avainta. Palan halusta nähdä aitan sisälle”, Arttu kehotti Elinaa yhtä lailla hymyillen.

Elina kohotti suuren avaimen ja asetti sen ruosteiseen lukkoon. Hän väänsi avainta kaikin voimin, mutta se ei liikkunut mihinkään suuntaan, vaikka hän kuinka veti kahvasta.

”Jaa, vanhaherra Martti ei haluakaan päästää meitä sisään”, Aslak virnuili ja silloin ovi mätkähti auki kuin taikaiskusta, osuen suoraan Aslakia otsaan. Sitten ovi paukahti takaisin kiinni voimalla, avaimen pudotessa lukosta Elinan jalkojen juureen.

Hetken aikaa kolmikko katseli toisiaan äänettömästi, kunnes Aslak naurahti ääneen.

”Tämä henkisyys tarttuu näköjään paatuneeseenkin mieheen. Tuo oli kyllä oikein minulle, kun heitän herjaa sellaisen paikan edessä kuin Särkyneiden Sydänten Aitta on. Täällä on nähty ja koettu paljon... kunnioitusta, niin, sitä minäkin osoitan tälle aitalle. Suokaa henget anteeksi” Aslak sanoi ja astui askeleen kauemmaksi ovesta, kumartaen sitten kevyesti.

”Aslak, olisi ehkä parempi, ettet sanoisi kaikkea, mitä mieleesi juolahtaa, ääneen. Leikinlasku sikseen. Aitassa on nähty niin paljon surua, ettei olisikaan ihme, jos tänne on jäänyt siitä osa aitan seiniä”, Arttu sanoi ja Elina vilkaisi uteliaasti miestä. Tämä näytti tosiaan uskovan vanhaherran Martin aaveeseen. Kuten Elinankin oli pakko uskoa, kun hän nosti suuren avaimen maasta ja ovi paukahti auki uudelleen.

”No, ainakin sain oven auki meille”, Aslak virnisti ja astui muitta mutkitta hämärään aittaa sisälle.

Elina vilkaisi Arttua, joka tuijotti hämmästyneenä veljensä perään.

”Tuuli vain tekee tepposia. Vanhat ovet toimivat huonosti ja aukeavat itsestään”, Arttu sanoi sitten Elinalle.

”Niinhän sitä sanotaan”, Elina sanoi, miettien, että tänään hän oli jo saanut riittävän osan kummittelusta.

”Luotetaan meitä viisaampiin siis”, Arttu hymyili.

”Tulkaa jo sisälle sieltä. Tämä paikka... teidän täytyy nähdä tämä. Ei ihme, että aitta pidettiin lukittuna eikä sinne saanut mennä, kuten testamentissa oli säädetty...” Aslakin innostunut ääni kaikui silloin hämärästä.

Aslak oli ehtinyt avaamaan aitan ikkunoiden luukut, joten valo pääsi sisälle valaisemaan tilaa. Aitan keskellä oli vanha suuri pirttipöytä, pölyn peittämänä. Avara tila, jossa oli kulmaan järjestetty siististi vanhoja sankoja sekä vedetty pitkät penkit. Ei mitään muuta. Ei edes Aslakia.

”Missä hän on?” Elina kuiskasi hieman peloissaan.

”Aslak, missä sinä olet?” Arttu huudahti.

”Täällä ylhäällä! Teidän pitää kavuta tänne”, Aslakin ääni vastasi heidän yläpuoleltaan.

”Ah, tietysti aitassa on toinen kerros... onhan tämä sen verran korkea rakennuskin... mutta miten helkkarissa se sinne ylös saakka jo ehti...” Arttu naurahti ääneen.

Aivan peränurkassa erottuikin nyt kapeat portaat, ja Arttu lähti kapuamaan varovaisesti natisevia askelmia ylös, Elinan seuratessa perässä sydän jyskyttäen jännityksestä.

Ylhäällä oli lähestulkoon pimeää. Ei ikkunoita, jotka olisivat tuoneet valoa.

”Huhuu, täällä peremmällä”, Aslak huhuili, osoittaen heitä juuri sytyttämällä taskulampulla, ”paristot ovat lopussa, mutta kyllä tästä vielä hetkeksi riittää valoa.”

”Miten ehdit jo tänne saakka?” Arttu kysyi.

”Alhaalla ei ollut oikein mitään katseltavaa, joten tulin tänne”, Aslak vastasi, valaisten yhä heitä taskulampulla, muuten hyvin pimeässä tilassa. Elinan mieleen juolahti, ettei Aslak halunnut heidän näkevän vielä, mitä oli löytänyt. Kenties tämä halusi yllättää heidät.

”Niin, mutta miten ehdit avata ne ikkunaluukut? Et ole ennen ollut noin nopea”, Arttu jatkoi, Aslakin katsoessa veljeään hassusti..

”En minä niitä avannut...” Aslak vastasi sitten.

”Miten niin? Jonkunhan luukut oli avattava hakasistaan”, Arttu sanoi.

”No, en se ainakaan minä ollut. Miksi olisin jäänyt availemaan luukkuja, kun minulla oli mukanani oiva valonlähde? Ja kuten mainitsit, miten helkkarissa olisin ehtinyt avata ne luukut tässä ajassa?” Aslak tokaisi.

Silloin he hätkähtivät, kun alhaalta alkoi kuulua voimakasta pauketta. Arttu kiirehti alas, Aslakin jäädessä Elinan seuraan. Elina toivoi, ettei siellä olisi aavetta. Tai vielä pahempaa, Vinkujia, jotka olivat haistaneet hänen surunsa...

”Se oli tuuli vain, joka luukkuja paukutti. Aitan ovi oli auki, joten veto teki tehtävänsä”, Arttu huhuili kavutessaan takaisin ylös.

Elina vilkaisi miestä. Tämä ei katsonut häntä silmiin, mutta nyökkäsi Aslakille kuin merkiksi. Veljekset salasivat häneltä nyt jotain.

”Vai tuuli. Olenko minäkin sellainen arkajalka, että pieni pauke pelästyttää hiukseni pystyyn?” Aslak naurahti.

”Kenties. Mutta keskitytäänpä nyt siihen, mitä väitit löytäneesi. Olet onnistuneesti jättänyt valaisematta kaiken muun paitsi meidät”, Arttu sanoi ja Aslak virnisti poikamaisesti.

”Löytäjän oikeus... leikki sikseen, katsokaa itse”, Aslak myhäili ja osoitti valolla taakseen.

Metrin levyinen laakea rautavati oli kuin uhrialttari, Elinan mieleen juolahti heti ensimmäiseksi. Vadin ympärillä maassa oli poronnahalla päällystettyjä pieniä kuppeja. Tarkalleen kaksitoista kappaletta. Vadin keskellä oli pieniä luita, asetettu neljään eri kasaan.

”Muistan isäni puhelleen, että vanhaherra Martti luki myös luista tulevaa. Mitenkäs se oli... kaksitoista kuppia... nyt muistan. Eli jokaista kuukautta kohti oli oma kuppinsa. Kupilla otettiin neljä kertaa pieniä luita, jotka kumottiin vatiin omiksi kasoiksi. Neljään ilmansuuntaan, kuten huomaatte. Pohjoinen kertoi menneestä, etelä tulevasta. Itä huolista, länsi toiveista. Kenenköhän tulevaisuutta täällä on luettu viimeksi? Siitä on aikaa jo vuosikymmeniä. Aitta on pysynyt lukittuna”, Arttu sanoi.

”Minulle hän ennusti kahvipuruista...” Elina kuiskasi silloin. Sillä hän oli tulkinnut jo yhden kasan. Kuin iso sydän, jota lävisti piikki. Hänen sydämensä...

”Siis hetkinen... ennustiko vanhaherra sinulle? Mitä hän näki kahvinpuruista?” Arttu kyseli kiinnostuneesti, kohdistaen vihreät silmänsä tutkivasti Elinaan. Jälleen tuntui siltä kuin nuo silmät olisivat nähneet aivan kaiken. Martin silmät ne olivat...

”Niin. Aave luki tulevaisuuttani puruista. Kaatoi kahvikuppini jämät pöydälle ja puruista näkyi elämäni tilanne... vaikeahan sitä on todeksi uskoa. Varsinkin nyt, kun te olette siinä. Ehkä se kaikki oli vain harhaa ja mielikuvitus teki tepposet minulle”, Elina mutisi, välttäen vastaamasta jälkimmäiseen kysymykseen.

Ei hän halunnut kertoa murheistaan. Saati vanhan aaveen sanoista, miten Elinaa kohti kulkee oikea rakkaus, kunhan vain valitsee kahdesta oikein... pakostikin mieleen juolahti, että siinä hänen edessään oli kaksi veljestä, molemmat omalla tavallaan vastustamattomia. Täysin erilaisia kuin Make. Tosin eihän sitä vielä tiennyt, minkälaisia Lapin poijat oikeasti olisivat. Sen näyttäisi vain aika. Ensivaikutelma oli kuitenkin se, mihin Elina luotti. Eihän hän muuten olisi uskaltanut olla tuiki tuntemattomien miesten kanssa yksin aitan ylisillä.

”Anteeksi, että utelin. Ei sitä pidäkään kertoa toisille, mitä on ennustettu. Vanhaherrahan kertoi sinulle, mitä sinun piti kuulla. Ei se minulle kuulu. Oli vain hämmästyttävää, että Martin aave on ylipäänsä näyttäytynyt sinulle niin pitkän aikaa. Sellaista en ole kuullut tapahtuneen aiemmin. Minäkin näin Martin vain hetken ajan” Arttu katkaisi hiljaisuuden.

”Salaisuuksia. Niitä Martti jakaa haudankin takaa”, Aslak sanoi ja iski tuttuun tyyliin silmää. Silmäniskun seurauksena kuului nyt toisenlaista pauketta. Aivan kuin lattiaan olisi kolkutettu kepillä. Elina henkäisi syvään, ja veljekset vilkaisivat toisiaan merkityksellisesti.

”Tuuli on voimistumassa. Luulenpa, että on tullut aika sulkea luukut. Muuten täällä paukkuu jatkuvasti. Voimme samalla poistua alakertaan...” Aslak totesi, samalla kun hänen taskulamppunsa alkoi reistailla.

”Voi... olisin niin mielelläni kuullut tästä aitasta”, Elina sanoi. Aitan ylinen oli tuntunut hänestä niin turvalliselta paikalta. Mutta hän seurasi veljeksiä, jotka näyttivät selvästi haluavan alakertaan. Kenties pois luukasojen luota. Elinalla oli tunne, että veljekset tiesivät asioista enemmän kuin kertoivat hänelle. Lapin taikoja. Tuskinpa kaikki Martin tiedot olisivat menneet miehen mukana hautaan. Perimätietoa. Ehkä hän pääsisi salaisuuksista selville, kunhan olisi asunut täällä riittävän kauan.

Alhaalla Aslak sulki ikkunaluukut, nopeasti. Aivan kuin tällä olisi todellakin kiire. Elina toisti uudestaan toiveensa kuulla aitan tarinasta.

”Sanoisinko, että rouva Alma muistaa asiat paremmin kuin minä. Särkyneiden Sydänten Aitta tämä oli vuosikymmenten ajan. Martti jätti onnensa, surren koko loppuelämänsä menetettyä iloaan ja rakkauttaan. Mutta oman tuskansa voimalla Martti päätti auttaa toisia toipumaan surusta. Ensimmäisen kerran aittaan astui hänen läheisiään, jotka joutuivat oman surunsa valtaan. Sana kiiri. Tieto siitä, että Martti osasi auttaa surussa. Ohjata ja neuvoa, tehden lapin taikoja”, Arttu sanoi, kiirehtien kertomustaan.

”Ymmärsin, että vieraat poistuivat Huojuvan talon takaovesta...” Elina johdatteli Arttua.

”Niinhän se taisi olla. Jotain sellaista, että vanha jää taakse ja Huojuvan talon takaovesta astuessaan on jättänyt surun aittaan”, Arttu muisteli vilkaisten jälleen uteliaasti Elinaa.

”Niin, jotain sellaista”, Elina mutisi hiljaa miettien Martin sanoja. Se ovi ei ollut auennut hänelle.

”No, kuitenkin, aittaa ryhdyttiin kutsumaan Särkyneitten Sydänten Aitaksi. Sinun täytyy ehdottomasti päästä puhumaa rouva Alman kanssa. Hän oli yksi viimeisiä, joiden surussa vanhaherra Martti ehti auttaa. Aina viimeiseen elinhetkeensä asti Martti halusi auttaa toisia. ”Surun voima on loppumaton, parantua voi ken siitä ammentaa”. Niin Martin kerrottiin sanoneen sillä hetkellä, kun tämä katsoi särkyneen sydämen kestävän ilman häntä... no niin, täällä sisällä on niin pimeää, että parempi astua ulos”, Arttu sanoi, ohjaten Elinan lähes pakotetusti astumaan ulos aitasta. Asia, joka kummastutti Elinaa, sillä Arttuhan oli juuri halunnut käydä aitan sisällä. Mikä veljeksiä mahtoi vaivata aitassa? Kenties se Martin uhrialttari...

Aslak painoi aitan oven kiinni, jolloin kova kolahdus kiinnitti Elinan huomion.

”Missä vaiheessa nuo poronsarvet ilmestyivät aitan oveen?” Elina hämmästeli äänen aiheuttajaa.

”Minä ripustin sarvet silloin kun ne luukut rämisivät. Huomasin, että sarvet lojuivat nurkassa eikä ole niiden arvon mukaista lojua pölyn keskellä lattialla kuin roskat”, Arttu vastasi.

”Niissä on riimuja... voisinkohan laittaa ne Huojuvan talon oven yläpuolelle”, Elina puheli, koskettaen sarvia, jotka olivat sileät kuin posliini. Riimut tuntuivat sormien alla rosoisina. Elina toivoi, että olisi osannut tulkita niitä. Lapin taikaa. Sen hän tunsi kulkevan sormiensa lävitse, lohduttavana, lämmittävänä...

”Vanhaherra Martilla oli yksi ohje poronsarvien suhteen. Ne suojaavat sitä rakennusta, johon Martti ne tarkoitti. Nämä sarvet löytyivät aitasta, joten niiden on tarkoitus suojata aittaa”, Arttu sanoi jämäkästi.

”Olisikohan siinä yksi talon säännöistä. Älä siirrä tavaroita pois paikoiltaan”, Elina pohti.

”Vain niitä tavaroita, joissa on Martin kaivertamia riimuja, en lähtisi siirtelemään. Sen sijaan tuskin ketään haittaa, jos haluat sisustaa Huojuvan Talon uusiksi sisältä. Kunhan ovien väriä ei vaihdeta. Siniset ovet pitävät huolet poissa”, Arttu ohjeisti Elinaa.

”En ole ehtinyt ajatella vielä niin pitkälle. Tämä kaikki on tapahtunut äkkiä. Maalaamiset ja muut jätän myöhemmälle. Nyt haluan vain tehdä tästä itselleni kodin niillä tavaroilla, mitä talon sisällä on”, Elina sanoi.

”Niin, sainkin sellaisen käsityksen, että ostit talon näkemättä sitä. Sinulle taisi tulla kiire pois kaupungista”, Aslak totesi, katsoen Elinaa kysyvästi.

”Kiire... ehkäpä niin. Oli aika tehdä nopeita muutoksia elämässä. Näin tämän talon ja se kutsui minua ostamaan sen. Nyt olen täällä. Niin, olen todellakin täällä Lapissa”, Elina sanoi, vastaamatta sen tarkemmin Aslakin kysymykseen. Hän ei ollut valmis kertomaan mitään tapahtuneesta. Makea hän ei halunnut mainita. Se olisi ollut liian tuskaisaa. Unohtamaan hän oli tänne tullut.

”Niin, olet Lapissa. Toivottavasti Lapin taika koskettaa sinua etkä enää kaipaa etelään... nyt, etelän neiti, minun täytyy kertoa, että meidän alkaa olla aika palailla tilalle. Lapin poijilla on myös muuta tehtävää”, Aslak totesi, virnistäen sitten Elinalle.

Elina oli pohtinut, miksi veljekset olivat niin yllättäen halunneet poistua aitasta. Nyt hän hymähti itsekseen. Miehillä oli töitä tehtävänä. Eivät nämä olleet mitään aaveita paenneet aitasta. Saati Vinkujia.

”Niin, aika on rientänyt. Kerron joku toinen päivä se vähän, mitä tiedän kyläläisten kuiskineen aitasta. Onko varma, että uskallat olla täällä? Kaiken tapahtuneen jälkeen?” Arttu kysyi yllättävän lempeästi.

”Kyllä. Kuten sanoin, tämä on minun uusi kotini. Ja minuthan toivotettiin tervetulleeksi teidän kaikkien puolesta”, Elina vastasi, esittäen urheampaa kuin oli. Sillä totta kai häntä pelotti jäädä yksin. Eihän kukaan halunnut olla tekemisissä aaveiden kanssa. Varsinkaan sellaisen, joka osasi avata jopa ikkunaluukkuja.

Kun Lapin poijat olivat lähteneet, havaitsi Elina taas yksinäisyyden jäätävän otteen sydämessään. Yksinäisyyttähän hän oli kaivannutkin, kun oli lähtenyt Helsingistä. Nyt yksinäisyys tuntui oudolta ja hän huomasi kaipaavansa seuraa. Toki häntä pelotti myös vanhan aaveen olemassaolo ja mahdollinen ilmestyminen. Mutta kuten Arttu oli sanonut, Martti tuskin halusi pelästyttää häntä. Ainakaan enempää. Erityisesti Elina huomasi kaipaavansa Artun ja Aslakin mukavan leppoisaa puhelua. Sekä niitä silmiä. Vihreitä silmiä. Lapin poikien rinnalla hän ei ollut ehtinyt miettiä omia surujaan, ei Makea, ei petosta. Nyt kun hän oli yksin hiljaisessa talossa, herätti murheen voima kuin tykinlaukaus hänet. Ei hän ollut surua vielä pakoon päässyt, vaikka olikin saanut muuta ajateltavaa. Enemmän kuin olisi edes halunnut.

Jatkuu...

a la Suvi ©