Huojuvan talon siimeksessä osa 7

VII Surun tahdon pois 

”Suru tahtoo sua, se tahtois sinuun rakastua, peikkonaiseen liimautua...”

Elina kuunteli pienestä matkaradiostaan Dingon laulua, tuntien haikeuden koskettavan itseään syvältä. Vanha kappale, jota hän oli kuunnellut jo nuorena. Edes vuosien saatossa laulun sanat eivät olleet menettäneet vaikutustaan. Pienten kirjainten suuri voima...

”Surun tahdon pois, sen tahdon minut unohtavan, tämän naisen armahtavan...” Elina hyräili omia sanojaan, tietäen, ettei suru ollut vielä lähdössä minnekään. Se oli takertunut häneen kiinni pistävillä kynsillään, tahtomatta päästää irti. Niin voimakas suru oli. Miten siitä pääsisi eroon? Hän tahtoi surun pois, unohtaa. Niin, unohtaa ja aloittaa alusta.

Paljon oli tapahtunut. Silti heti, kun hän kohtasi yksin illan hämärän, surun voima oli musertava. Oli kulunut jo pari viikkoa siitä, kun hän oli nähnyt Lapin poijat. Näillä oli työnsä hoidettavana porojen merkitsemisessä ja tilan hoidossa muutenkin. Miesten seuraa hän oli huomannut ikävöivänsä. Onneksi hän tapaisi nämä parin päivän päästä, kun rouva Alma tulisi miesten mukana kertomaan talon ovien riimuista ja muusta mitä sitten osaisikaan kertoa Martin salaisuuksista. Samalla miehet toisivat avaimen ullakolle, jonka ovi oli lukittu ja turvonnut muutenkin, joten hän ei ollut päässyt siellä vielä käymään. Ei hän olisi ehtinytkään, kun oli siivonnut päivät pitkät pölyjä uudesta kodistaan. Ottanut huone kerrallaan tilan haltuunsa.

Elina oli tyytyväinen. Talossa ei ollut kummitellut. Vanhaherra Martista ei ollut näkynyt vilaustakaan. Hän ei ollut kuullut vanhoissa taloissa kuuluvaa narinaa tai kolistelua. Ei lainkaan outoja ääniä, jotka yleensä saivat luonnollisen selityksen vanhoista rakenteista. Kaikki oli sujunut hyvin. Ainoastaan iltaisin suru ja tyhjentävä yksinäisyys saivat hänet musertumaan. Varsinkin tänä iltana, kun ulkona oli valloillaan kevätmyrsky. Sade hakkasi ikkunoita taukoamatta ja tuuli niin, ettei ulos viitsinyt edes vilkaista. Sähkötkin olivat reistailleet illan aikana, joten kynttilät paloivat varmuudeksi niin kylpy- kuin makuuhuoneessa.

Elina yritti visusti olla ajattelematta Lapin poikien kertomusta Vinkujista. Eihän sellaisia taruolentoja ollut olemassa. Vaikka ulkona vinkui ja puhisi niin voimakkaasti, että ujellus tuntui tunkeutuvan ikkunoiden läpi sisälle. Arttu sen oli sanoiksi pukenut. Vanhakansa oli pelännyt ja keksinyt selityksiä luonnonilmiöille. Tuuli se vain on, kuten Arttu oli todennut aitassa. Niin kuin oli ollutkin. Parin viikon ajan oli ollut suorastaan upean keväiset ilmat. Aurinko oli paistanut, ja Elina oli käynyt ihailemassa aittaa, avannut ikkunaluukut antaen valon virrata aittaan.  Oli hän jopa miettinyt, mitä kaikkea rakennuksesta voisi tehdä, kunnioittaen tietenkin sen aiempaa tehtävää. Ihmisten surut ja murheet olivat jääneet aittaan. Ei olisi soveliasta ottaa aittaa mihin tahansa käyttöön.

Aitassa Elina oli muutoinkin viihtynyt. Lakaissut pölyt pois, pessyt ikkunat, haluten siistiä vanhan rakennuksen arvonsa mukaiseen kuntoon. Ikkunoiden luukut eivät olleet enää paukkuneet. Eikä muutakaan kolistelua ollut kuulunut. Aina välillä Elinan mieleen oli kuitenkin palannut aitan oven temppuilu Aslakille sekä veljesten oudot toisiinsa luomat katseet.

Aitan ylisille hän oli uskaltautunut vasta, kun oli siivonnut alakerran. Siellä oli pimeää ja oli ollut jännittävää nousta ylös rappusia yksin, ilman lapin poikien turvallista seuraa. Mitään sinänsä pelottavaa ei ollut tapahtunut. Yhden eriskummallisen asian hän oli pannut merkille.

 Luukasat olivat siirtyneet keskelle rautavatia. Kenties hiiret olivat vilistelleet siellä. Tai sitten jokin oli siirtänyt luita. Elina oli päätynyt hiiriin, oman mielenrauhansa tähden. Sillä ei aitan ylisillä ollut pelottavaa, kunhan sinne otti riittävästi valonlähteitä mukaan. Ainoastaan, jos antaisi mielikuvituksella vallan, pelko veisi voiton. Eikä häntä ollut pelottanut.

Kunnes tänään käydessään aitassa oli ylisiltä kuulunut kolinaa. Kuin pieniä rakeita olisi satanut lattiaan. Elina oli kerännyt rohkeutta ja kavunnut sydän jännityksestä hakaten ylisille. Siellä ei ollut näkynyt mitään. Sen sijaan silmiin oli osunut rautavadin sisältö. Se oli jälleen muuttunut.

Neljä kasaa, kussakin pieniä luita. Hetken aikaa Elina oli tuntenut vastustamatonta pakokauhua juosta alas ja lukita aitta pysyvästi. Vain hetken aikaa. Sillä äkisti outo lämmöntunne oli virrannut hänen kehoonsa, poistaen pelon. Kuin kuiskannut, että aitta kuului nyt hänelle. Rohkaistuneena hän oli tutkinut ”uhrialttaria”, yrittäen ottaa selvää mitä se näytti haluavan kertoa.

Tällä kertaa luut olivat olleet aivan sikin sokin. Ainoastaan tulevasta kertova kasa oli näyttänyt muodostavan selvän kuvion. Kuvion kahdesta varresta toisiinsa kietoutuneina. Silmiään räpytellen Elina oli tuijottanut, miten hetken aikaa varret olivat liikkuneet toisiaan vasten, kuin rakastellen kiihkeästi. Silloin menneisyyden luukasa oli liikahtanut yllättäen, rikkoen tulevaisuuden muodostelman. Lävistäen kuin miekka hetki sitten kiemurrelleen pariskunnan, kuten Elina oli mielessään kuvion nähnyt. Ukkonen oli jyrähtänyt voimakkaasti, äänen pelästyttäessä niin Elinan kuin aitan ulkopuolella raakkuvat naakatkin.

Se oli riittänyt. Elina oli kiirehtinyt pois aitasta, päättäen, että aitta saisi olla hetken aikaa rauhassa. Uhrialttarin ennustuskasojen itsestään liikkuminen oli ollut liikaa. Eikä hänellä ollut aikomustakaan olla aitassa myrskyn aikana... sillä hetki sitten oli ollut vielä täysin kirkasta. Tosin Lapin myrskyt olivat nopeita, niin Aslak oli kertonut. Virnuillen kuin pahainen pojannulikka. Sitä virnettä Elina ei saanut mielestään. Eikä halunnut. Lapin poijat olivat saaneet hänet nauramaan. Suru tuntui helpottavan aina, kun hän ajatteli veljeksiä.

Kännykän soidessa Elina hätkähti ajatuksistaan, miettien hetken, että näkikö unta. Sillä muistojen kaiku kurotti otettaan häntä kohden, puristaen sydämestä kipeästi. Soittoääni, joka oli asetettu vain yhdelle ihmiselle. Humppaa, jota hän ei muutoin kuunnellut. Oli kuitenkin yksi poikkeus...

”Minä rakastan sua, yhä totta on tänään, vaan enemmän, enemmän se tarkoittaa. Minä rakastan sua...”

Hetken aikaa Elina ajatteli, että antaisi puhelimen vain soida. Mutta uteliaisuus, sekä pieni toivonvire, veivät voiton ja hän vastasi hiljentäen samalla radion.

”Miksi soitat minulle?” Elina kysyi ääni tuskaisena. Kysymys tuntui kaikuvan tyhjässä talossa, kuin haluten kiduttaa häntä. Ivaten yksinäisyyttä, jätettyä sydäntä. Ivaten Elinaa.

”No mutta Elina... voimmehan me sentään jutella, vaikka emme enää olekaan yhdessä. Olen itse asiassa ollut jopa huolissani, koska en ole kuullut mitään sinusta. Ja sitten sain tietää, että olet muuttanut keskelle Lapin korpea asumaan johonkin vanhaan murjuun. Elina, mitä sinulle kuuluu? Onko kaikki hyvin?” Make kysyi ääni ärsyttävän maireana.

Elina tunsi entisen miehensä hyvin. Tämä tahtoi jotain, jos puhui tuolla äänensävyllä. Jotain, jonka voisi saada vain Elinalta. Oli helpompaa sivuuttaa miehen kysymykset kuin lähteä leikkiin mukaan.

”Mitä sinä tahdot?” Elina sen sijaan tokaisi, yrittäen pitää äänensä vakaana. Purren huuliaan. Sillä hän olisi halunnut anoa Makea, että tämä palaisi hänen luokseen takaisin. Niin heikko sydän oli, että se olisi antanut petturille uuden tilaisuuden.

”Elina, kultapieni. Halusin vain kuulla ääntäsi. Sitä olen ikävöinyt... enkä usko, ettet sinä olisi ikävöinyt minua, edes hiukan”, Make lirkutti.

Elina sulki silmänsä pistävän tuskan painaessa hänen rintaansa. Totta kai hän oli ikävöinyt Makea. Itkenyt itsensä öisin uneen. Sitä hän ei vain aikonut kertoa Makelle, ei nyt eikä koskaan. Sen verran ylpeyttä hänessä oli vielä jäljellä. Äänettömät kyyneleet valuivat poskelle, Elinan yrittäessä kestää surunsa. Silloin eräät vihreät silmät nousivat hänen mieleensä. Surullisen lohduttavina, loistavina. Sekä toisen veljen viettelevä hymy. Niistä muistoista Elina ammensi voimaa pysyä vahvana.

”Onko Meri siinä lähellä? Tietääkö hän, että soittelet eksällesi, kertoen miten olet ikävöinyt?” Elina tivasi kylmästi.

”Ei Meri tiedä tästä mitään. Itse asiassa juuri Meri on pyrkinyt estämään yhteydenottoni sinuun. Hänen mielestä minun kuuluu nyt keskittyä vain häneen ja tulevaan vauvaamme. Asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia. Kyllä minulla on oikeus kysyä, mitä sinulle kuuluu, sillä olimmehan yhdessä pitkän tovin. On vain luonnollista, että olen ikävöinyt seuraasi. Näkisin sinua erittäin mielelläni... toki ilman, että Meri saa tietää”, Make sanoi maireasti. Sen verran maireasti, ettei Elina uskonut miehen puheita.

”Eli oletko jo kyllästynyt perhe-elämään? Kenties kokeilet, lykästäisikö minun kanssani ja voisit vehkeillä Merin selän takana, kuten toimitte minun selkäni takana? Voin nyt heti sanoa, ettei niin tule tapahtumaan. Toisin kuin te kaksi, minä en petä ketään”, Elina sähähti. Ei häntä kiinnostanut Merin tunteet. Mutta Maken pettäjän luonne, se nosti vihan Elinan kurkkuun.

”Enhän minä sitä... minusta tulee isä... olen päättänyt, että jos joskus saan lapsen, pysyn tämän elämässä vaikka mikä olisi. Sillä muistathan, että olen itse kasvanut ilman isääni, nähden tätä vain silloin, kun tältä liikeni aikaa uudelta perheeltään... Elina, minun pitäisi silti saada puhua kanssasi kasvotusten tästä kaikesta... ei näin puhelimitse. On niin paljon, mistä meidän pitäisi puhua. Niin paljon on jäänyt sanomatta ja selvittämättä... erityisesti ikäväni sinua kohtaan”, Make lirkutti.

Elina pidätteli itkua. Miten paljon hän oli toivonutkaan kuulevansa, että Make sanoisi ikävöivänsä häntä. Haaveillut Maken ottavan hänet syliinsä, katuen petturuuttaan, vannoen ikuista rakkauttaan Elinaan. Niin, haavekuvia. Pelkkiä sellaisia. Olisi ollut ihanaa uskoa Maken sanoihin. Ehkä hän olisi uskonutkin, jos Maken äänensävy olisi ollut toisenlainen. Lempeä, kuten Artulla... niin ei vain ollut. Miehen ääni kavalsi tämän. Se oli valehtelijan ja petturin ääni.

”Muistaakseni sinähän se ilmoitit tekstiviestillä, ettei meillä ole mitään puhuttavaa. Sinä halusit olla rauhassa minulta. Sait mitä halusit. En ole ollut missään yhteyksissä sinuun. En soittanut yhden yhtäkään soittoa. Nyt minä olen se, joka haluaa olla rauhassa. Sillä kuten viestissäsi mainitsit, ei meillä ole mitään selvitettävää”, Elina sai sanottua.

”Kultapieni, se oli Merin lähettämä viesti. Hän halusi erottaa meidät täydellisesti toisistaan. Tiedätkö Elina, se oli juuri Meri, joka teki ensimmäisenä aloitteen. Sinä juhannuksena, kun jouduit tekemään töitä ja minä halusin lähteä katselemaan kokkoja Helsingin edustalle. Törmäsin laivalle Meriin, joka suorastaan tuppautui seuraani... olin humalassa. Siitä hetkestä Meri piiritti minua, vietteli ja kertoi kaiken, minkä halusin kuulla. Miten hyvä ja hienoa mies olin, miten hän halusi minua joka hetki.. asioita, joita sinä et koskaan sanonut ja tehnyt...olin heikko mies ja lankesin viettelykseen. Sitten täysin yllättäen sain kuulla tulevani isäksi. Ja lapseni haluan kasvattaa itse. Meri tiesi sen. Joten minun oli tehtävä valintani sinun tai tulevan lapseni välillä”, Make puhui nyt nopeasti, lähes läähättäen. Kuin puhdistaen omaatuntoaan, siirtäen petoksen taakkaa Merin, ja osittain Elinankin, niskaan.

”Ole hiljaa! En halua kuulla enempää! Petitte minut ja se siitä. Kumpi teistä teki aloitteen, se on merkityksetöntä. Pettämiseen vaaditaan aina kaksi. Te kaksi vain satuitte olemaan minulle rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset. Teidän tähden jäin aivan yksin...” Elina parahti tuskaisesti.

 ”Minäkin jäin osittain yksin, kun jouduin luopumaan sielunkumppanistani. Tunnen tuskasi, Elina, kultaseni. Anna minä tulen luoksesi, puhutaan asioista. Olen siellä jo ensi viikolla, jos vain kutsut minut luoksesi. Sana vain, ja tulen, kunhan kerrot, että minne tulen”, Make leperteli, yrittäen puhua nyt hellästi.

Elina huokaisi syvään. Hän oli leikkinsä leikkinyt Maken kanssa. Ainakin niin oli helppo uskotella itselleen...

”Et ole tervetullut tänne. Teit valintasi. Toivottavasti olet tyytyväinen uuteen elämääsi. Sillä voin sanoa, että minä olen tyytyväinen täällä Lapissa. Uusi kotini on täällä. Yksin, ilman pettäviä rakkaita. Sen tähden en ole kertonut sinulle uutta osoitettanikaan”, Elina tokaisi ja ennen kuin Make ehti vastata, Elina lopetti puhelun. Ei ollut järkevää antaa miehen puhua, lirkutella valheitaan. Ei vielä, kun tuntui liian houkuttelevalta ja helpolta vaihtoehdolta uskoa miehen ikävöineen häntä.

Puhelin soi uudestaan. Vaikkei soittoääni ollutkaan Matin ja Tepon rakkauslaulu, Elina vastasi, luullen Maken soittavan nyt tuntemattomasta numerosta.

”Minähän sanoin, ettei meillä ole mitään puhuttavaa. Älä enää koskaan soita minulle. En halua kuulla sinusta mitään”, Elina kivahti kyynelten valuessa jo valtoimenaan poskille.

”Elina, minä täällä”, äidin ääni keskeytti hänet.

”Miksi soitat tuntemattomasta numerosta?” Elina kysyi epäluuloisesti. Ei voinut olla sattumaa, että äiti soitti vain hetkeä Maken jälkeen. Mikään ei ollut koskaan sattumaa, kun oli kyse äidistä.

”Voi, onko numeroni tuntematon? Tiedäthän sinä minut, olen niin huono nykytekniikan kanssa. Olen varmaan painanut vahingossa jotain nappia. Ei ihme, ettei ystäväni vastannut minulle. Hän varmasti luuli, että olin joku puhelinmyyjä sukkia kauppaamassa”, äiti sanoi teennäisesti naurahtaen.

”Se numero on helppo laittaa takaisin näkyviin... mitä sinulle kuuluu?” Elina mutisi epäluuloisesti.

”Eihän minulle mitään sen kummempaa. Sen sijaan minua huolestuttaa sinun vointisi. Kuulostit äsken niin vihaiselta, kun luulit minua toiseksi... taidan arvata, keneksi luulit minua. Toivoakseni Make soitti sinulle?” äiti tiedusteli, ja Elinan epäluulo vain kasvoi.

”Kyllä. Make soitti minulle. Ja toivon, ettei soita enää uudestaan. Ainakin tein mielestäni asiat riittävän selväksi sille pettäjälle”, Elina kivahti.

”Hyvä, hyvä. Oli hienoa, että Make uskalsi soittaa. Ethän ollut liian julma sitä miestä kohtaan? Ei pidä tyrmätä heti ensikättelyssä anteeksipyyntöä,” äiti sanoi oudon tyytyväisenä.

”Oletko tosissasi? Äiti, muistanet varmaan, kenet on jätetty. Miten ihmeessä minä voisin olla julma tässä tilanteessa, vaikka sanoisin mitä?” Elina tuhahti, tietäen, ettei äiti ollut vielä sanonut asiaansa. Kohta hän saisi tuta jonkinlaisen piikin ihossaan. Myrskykin tuntui voimistuvan entisestään äidin soiton myötä. Tai sitten se vain tuntui siltä. Yhtä kaikki, Elina tunsi itsensä voimattomaksi.

”Tiedän sen, kultaseni. On varmasti todella kamalaa tulla kahden rakkaan ihmisen pettämäksi. Kuitenkin näin vanhempana ihmisenä voin sanoa, ettei mikään ole koskaan niin mustavalkoista. Itse asiassa minun täytyy tunnustaa, että minä kehotin Makea soittamaan sinulle...” äiti sanoi.

”Mitä! Miten sinä voit tehdä mitään niin julmaa!” Elina parahti, jaksamatta enää pidätellä itkuaan.  

”Elina, kuuntele hetki... Make otti minuun yhteyttä ensin. Olin niin iloinen, kun hän halusi tietää miten sinulla menee. Make on ollut sinusta huolissaan. Jos totta puhutaan, hän uskoutui minulle. Make ei ole ollenkaan varma tekikö oikean ratkaisun jättäessään sinut sen naikkosen tähden. Sain sen käsityksen, että Meri ei sittenkään ole täydellinen nainen, varsinkaan nyt, kun tämän vatsa on kasvamassa ja nainen on ärtyisä. Olin aivan oikeassa siinä, että Make ottaa sinuun vielä yhteyttä, hakeakseen tukea ja lämmintä syliä”, äiti kertoi tohkeissaan.

”Äiti, mitä minä sanoin sinulle aiemmin... en halua olla missään tekemisissä Maken kanssa. Minua ei kiinnosta, kaduttaako häntä tai pelottaako tuleva vauva-arki. Se mies teki valintansa ja pysyköön siinä. Olen pessyt käteni irti menneestä ja Makesta. Sen tähden en kertonut, missä nykyisin asun. Toivon, ettet sinäkään kerro. Tänne hänellä ei ole mitään asiaa”, Elina tiuskaisi, tietäen itsekin, ettei puhunut aivan totta. Hänhän oli haaveillut Maken paluusta niin paljon. Sydän huusi vastoin järkeä, että hänen pitäisi antaa Makelle tilaisuus. Vaikka Make juoni jotain, puhui valheellisia sanoja. Siitä hän oli täysin varma.

”Kultapieni, ajattelen vain sinun parastasi. Totta kai minun täytyi kertoa Makelle, mistä hän voisi sinut hakea. Hän on hyvä mies, ja olisi vain oikein, jos te palaisitte yhteen”, äiti sirkutti.

”Hyvä mies? Se mies oli täysi sika. Olen tässä viime aikoina ymmärtänyt monta asiaa. Yksin Make ei ole kohdellut minua väärin, vaan moni muukin läheinen. Niin, ymmärrän koko ajan enemmän, miten elämäni on ollut sekaisin. Vääristyneitä ihmissuhteita, sättimistä ja petos, jollaista en osannut edes aavistaa. Siitä minun menneisyyteni nyt koostuu”, Elina sähisi itkun seasta.

”Elina, olet selvästi hyvin järkyttynyt. En halua häiritä sinua enempää. Sinun pitää kultaseni nyt levätä ja miettiä. Miettiä tarkasti kaikkea. Make on toki pettänyt sinut, mutta kulta, eihän sinulla ole muita miehiä. Ei ole helppoa viettää elämäänsä yksin. Maken kanssa sinun olisi parempi olla”, äiti sanoi, ja hetken aikaa taustalta kuului supinaa. Kuin joku olisi kuiskinut hänen äitinsä kanssa. Ja jostain syystä Elinan mieleen juolahti, että äiti soitti Maken luota. Hän ei kuitenkaan halunnut, tai pikemminkin uskaltanut, kysyä asiasta. Ei hän halunnut tietää mitä äiti juoni. Olisi voinut olla liian raskasta kuulla totuus.

”Niin, eihän minulla ole ketään”, Elina parahti. Sillä hetkellä Lapin poikien kasvot ilmestyivät hänen mieleensä. Ei hän sentään ihan yksin ollut. Muutaman päivän sisällä veljekset tulisivat tapaamaan häntä. Siitä hän ei vain kertoisi äidille mitään. Se oli hänen oma pieni lämmin salaisuutensa...

”Make ei ole unohtanut sinua. Anteeksi, että järkytin sinua. En puuttuisi asioihisi, jollen olisi katsonut siihen olevan tarvetta. Kuka tietää, ehkä Maken ja Merin häät peruuntuvat ja niiden sijaan juhlimme sinun häitäsi. Mieti sitä, kulta pieni”, äiti höpötti ja Elina lopetti voimattomana puhelun. Miten tuollaiselle ihmiselle voisi puhua järkeä. Ei mitenkään.

Suru valtasi jälleen Elinan mielen. Ensin Make oli kuin varkain pyrkimässä takaisin hänen elämäänsä, tahtoen jotain. Sen lisäksi äiti juonitteli miehen kanssa. Hänen selkänsä takana. Miten kaikki kehtasivat toimia juuri hänen selkänsä takana? Petetty jälleen kerran, isketty puukolla selkään, siltä hänestä tuntui.

”Miten he kehtaavat? Antaisivat minun olla rauhassa... haluan vain olla rauhassa!” Elina parahti ääneen itkien lohduttomasti.

Sähköt menivät poikki, mutta Elina ei edes huomannut sitä. Suru ja tuska repivät häntä sisältäpäin, vääntäen sielun solmuun. Siinä sängyllä Elina itki tuskaansa, huutaen ääneen Maken nimeä. Hakaten nyrkeillään pehmeää vuodetta, uudestaan ja uudestaan. Kuten oli joskus tehnyt pikkutyttönä, kun äiti oli määrännyt hänet huoneeseensa ilman iltapalaa. Häpeämään sitä, että oli mennyt likaamaan uudet pyhävaatteet pihalla...

Mitä vuolaammin Elina itki, sitä voimakkaammin ulkona alkoi tuulla. Niin ankarasti, että jopa Elina havahtui surunsa keskeltä ujellukseen. Tuulen vinkunaan kuulosti sekoittuvan naurua. Naurua, jollaista ei tässä maailmassa syntynyt kenestäkään.  Kynttilän hämärässä loisteessa Elina tuijotti ikkunaa, jota osittain myrskypilvien välistä pilkottava kuutamo valaisi. Hetken aikaa Elina oli näkevinään oudon kelmeitä hahmoja ikkunassa. Ne vinkuivat lujaa, suu ammottaen, pitkien kielten nuollessa ikkunan pintaa. Kuulosti siltä, kuin liitutaulua olisi naarmutettu kynnellä.

”Voi luoja auta minua. Ei tuolla ole mitään, ei tuolla ole mitään”, Elina mutisi kädet ristissä, vinkunan voimistuessa hänen ikkunansa ulkopuolella. Ja silloin ulkona tuntui räjähtävän. Oliko se sitten ukkonen tai jokin muu luonnon voima, mutta yhteen ikkunoista ilmestyi särö. Särön laajetessa kuutamo valaisi jälleen hetken ikkunoita ja kauhukseen Elina näki, miten särön läpi tunkeutui vaalea kieli. Elinaa huimasi. Suru tuntui vallanneen koko huoneen, ja sitä tuo kieli imi nyt itseensä. Kammottava nauru kuului selvästi ujelluksesta.

”Näen vain painajaista!” Elina huudahti nipistäen itseään kipeästi käsivarresta. Mitään ei tapahtunut. Kieli erottui yhä ikkunasta, kunnes kuutamo meni pilveen.

”Vinkujat! Ne ovat Vinkujia! Suru on kutsunut ne luokseen, ravitsemaan itseään”, Elina parahti ääneen ja tarttui hädissään kännykkäänsä. Oli selvää, kenelle hänen pitäisi soittaa...

Jatkuu...

a la Suvi ©

Huojuvan talon siimeksessä osa 6

VI Särkyneiden sydänten aitta

Sade oli tauonnut ja aurinko paistoi matalalta, värjäten oranssiksi pihalta näkyvän lammen. Osittain yhä punainen aitta oli kaunein vanha pirttirakennus mitä Elina oli nähnyt. Se oli tehty paksuista hirsistä ja sen oven vierustasta kasvoi ruusuköynnöksiä. Elina ei malttaisi odottaa kesää, kun ruusut olisivat kukassa. Niin, ei hän ainakaan vielä ollut aikeissa heittää pyyhettä kehään ja poistua Huojuvasta talosta. Kummitteli täällä tai ei, niin kyseessä oli hänen uusi kotinsa.

Eikä vanhan Martin aikomuksena ollut häntä häätääkään. Keskustelu aaveen kanssa... mieli yritti vähän väliä sanoa, että Elina oli vain nukahtanut, nähnyt unta. Siihen hän olisi uskonutkin, jollei suuri avain olisi ollut hänen kädessään. Puhumattakaan lähellä seisovista komeista lapin poijista, kuten he itseään kutsuivat. Nämä olivat syventyneet hiljaiseen keskusteluun ja Elina paloi halusta saada tietää, mistä nämä kuiskailivat. Mutta ei hän kehdannut kysyä, tuppautua toisten salaisuuksiin.

Yhtäkkiä miehet tekivät kivi paperi sakset –leikin keskenään, Artun hävitessä ottelun. Aslak hihkaisi ja teki voiton tanssin, Artun kurtistaessa kulmiaan tyytymättömänä. Sitten Arttu vain kohautti olkiaan ja tarkasteli lähemmin aitan seiniä, mutisten jotain itsekseen.

Jostain syystä Elinan mieleen juolahti, että äskeisessä oli ollut kyse hänestä. Mutta eivät kai aikuiset miehet tuollaisia tehneet. Sopineet, kumpi vikittelisi häntä. Ajatus oli muutenkin niin outo. Kuka nyt hänestä kilpailisi? Olihan jo Makekin todennut, miten hyvä tuuri Elinalla oli käynyt, kun Make oli hänet huolinut. Samoin sanoin oli äitikin puhunut... Elina nieleskeli, yrittäen unohtaa kivuliaat sanat. Tuuri todellakin. Sikamaisesta jätetty ja petetty, kaikkea muuta kuin tuuria...

Vanhaherra Martin sanat palautuivat silloin hänen mieleensä. Miten onni saapuisi hänen luokseen, kahdesta pitäisi osata vain valita oikein. Kaksi lapin poikaa siinä seisoskelikin. Aslak kääntyi virnuillen häntä kohden, silmät ilkamoiden kuin vanhanajan keikarilla. Elina ei voinut vastustaa toisen tarttuvaa hymyä. Tuollainen hymy veisi helposti naiselta kuin naiselta jalat alta.

”No niin etelän neito. Nyt on minun vuoroni esitellä tietojani tästä paikasta. Kävimme pienen taiston siitä, kumpi meistä saa kunnian kertoa aitasta. Kuten näet, minä voitin ja veljeni tuossa murjottaa lapsellisesti. Tosin ehkä sen tähden, etten minä paljon tiedäkään aitasta. Oli vain hauska voittaa”, Aslak sanoi saaden Artunkin virnistämään. Virne sai Artun silmät säkenöimään ja Elinan sydän tuntui yhtäkkiä lyövän nopeammin. Hän käänsi nopeasti silmänsä pois.

”Te olette hupsuja”, Elinan sai sanottua lähtien astumaan aitan ovelle, veljesten naureskellessa tyytyväisinä.

Kellertävän oven karmit oli reunustettu koristeellisin laudoin, joista erottui yhä heikosti riimuja. Lapin taikaa. Auttaisipa Lapin taika häntäkin suruissaan, Elina ajatteli. Sillä hetkellä Elinan korviin kantautui kaukaisten rumpujen kumina ja ilma tuntui väreilevän aitan ympärillä. Hetken aikaa aitan ulkonäkö näytti muuttuvan. Tuore punamulta tuoksui ja Elina näki nuoren Martin sutivan kauniin neidon kanssa maalia aitan seiniin, osuen tahallisesti tai tahattomasti toisiinsa. Nuoren naisen vatsa oli iso, tämä oli selvästi viimeisillään. Nuoret päätyivät toistensa syliin nauraen ja Elina räpytteli silmiään, näyn kadoten hitaasti hänen edestään.

  Elina vilkaisi miehiä, miettien, olivatko hekin huomanneet jotain outoa tapahtuneen. Mutta miehet olivat hiljaa, katsoen Elinaa tarkasti, silmät säkenöiden. Lempeästi. Kuten Marttikin oli katsonut. Rumpujen kuminan lakatessa Elina kuuli Martin äänen kuiskaavan ”rakastan sinua vaimoni nyt ja aina...”

Elina voihkaisi ääneen ja tarttui kiinni aitan oven kahvasta.

”Mikä neidin on?” Aslak kysyi, koskettaen kevyesti Elinan olkapäätä.

”Ettekö te kuulleet?” Elina kysyi, välttäen tarkentamasta kysymystä. Hän ei kehdannut kysellä, olivatko toiset kuulleet Lapin rummut tai nähneet nuoren Martin rakkaansa kanssa. Hän oli höpissyt jo riittävästi aaveista ja muustakin. Oli jo nyt ihme, etteivät nämä pitäneet häntä hulluna...

”Kuulleet mitä?” Aslak kysyi uteliaasti.

”Minä luulen, että etelän neiti kuuli Lapin rumpujen kuminan. Minäkin kuulin ne. Kaukaisina... vanhaherra Martti on todellakin ottanut sinut siipiensä suojaan ja hyväksynyt läsnäolosi”, Arttu sanoi siihen väliin, katsoen tutkivasti Elinaa. Kuin yrittäen nähdä hänen päänsä sisälle, mielen kaikkein syvimpiin sopukoihin.

”Kuulitko sinäkin rummut?” Elina kuiskasi.

”Kaukaa. Hiljaisina, mutta sitäkin vaikuttavampina. Olen vain kerran aikaisemmin kuullut niiden soivan...” Arttu vastasi katsoen Elinan ohi, kuin iäisyyteen. Samanlaisilla vihreillä silmillä kuin vanhaherrakin oli aitan lähellä katsonut. Sinne, minne ihminen itse katsoo yksin, suruunsa.

”Jaahas. Minä en kyllä kuullut yhtikäs mitään”, Aslak nurisi.

”Se oli Lapin taikaa. Ehkä sinun ei tarvitse kuulla rumpujen ääntä, sillä sinua ei tarvitse parantaa surusta”, Arttu sanoi mietteliäästi.

”Velipoika, surua voi olla monenlaista. Koska minä en ole kokenut rakkaan menetystä, ei se tarkoita, ettei minullakin olisi omia murheita. Myös minä olen ottanut osaa suruusi, sillä menetys koski myös minua”, Aslak tokaisi hieman närkästyneesti.

”En tarkoittanut sitä niin. Tiedät sen kyllä itsekin. Olet selvillä, mitä minä koen parhaillaan ja minä tiedän sinun tunteesi. Ymmärrät varmasti, mistä äskeisessä oli kyse”, Arttu sanoi ja Aslak kohautti olkapäitään, puristaen sitten veljensä kättä.

”Veljekset kuin ilvekset, kuten siinä elokuvassa sanottiin... onneksi välimme eivät ole niin huonot. Emme sentään tapelleet samasta naisesta eikä kumpikaan halua surmata toista”, Aslak sitten sanoi.

”Nämä riimut... osaatteko te lukea näitä?” Elina kysyi haluten vaihtaa puheenaihetta, jotteivät toiset alkaisi riitelemään. Veljesten sanoista hän oli jo olettanut, että Arttu suri menetettyä rakkainta. Millä tavoin menetettyä, sitä oli mahdotonta päätellä. Ehkä hän saisi vielä tietää tämän tarinan. Nyt hän kuitenkin ymmärsi, miksi Arttu katsoi häntä niin tarkasti. Mies on kokenut suuren menetyksen. Suru oli tunnistanut toisen surun. Mikä sitten olisi Aslakin tarina, siitä hän ei osannut päätellä mitään.

”Valitettavasti kumpikaan meistä ei osaa tulkita noita riimuja... mutta tiedämme erään vanhan naisen, joka tuntee riimut. Voimme joku päivä ottaa rouva Almaan yhteyttä ja pyytää häntä käymään täällä... jos se vain sinulle sopii”, Arttu sanoi.

”Se olisi oikein hienoa. Huojuvan talon ovessakin oli kyseisiä riimuja. Muistatteko mitään, mitä tässä saattaisi lukea? Jotain vanhoja tarinoita vaikka...” Elina uteli.

”Toki muistan lapsena kuulleeni erinäisiä kertomuksia. Kuten että vanhaherra Martti oli loitsinut aitan, jotteivät pahat henget, Vinkujat, kuten Martti niitä nimitti, päässeet sisälle. Ne nimittäin aistivat surun ja tuskan ja ruokkivat niillä itseään, ammentaen voimaa ihmisten tunteista. Varsinkin muistan erityisen hyvin erään tarinan, jonka isäni kertoi.

Vinkujat ympäröivät aitan sillä hetkellä, kun vanhaherra Martti sulkeutui sinne, pitäen sylissään vaimonsa ja vastasyntyneen poikansa jo pestyjä ruumiita. Surren menetystään, joka vei miehen voimat. Silloin Martti kuuli Vinkujien ivallisen huudon, tuulen vinkunan, johon sekoittui naurua. Tietäen, että ne olivat haistaneet hänen surunsa. Martti oli joutunut taistelemaan toden teolla voittaakseen surunsa, jotta kykeni loitsimaan suojan Vinkujia vastaan. Suojan, joka ajoi pahat henget pois. Henget, joita ei kykene näkemään muuta kuin silmäkulmastaan kuun valossa, jolloin niiden pitkä kieli erottuu hyvin. Kieli, jolla ne maistavat surun ja tuskan. Lipovat huuliaan, ilkkuvat ihmisen surulle”, Arttu kertoi.

”Onpa kauhistuttavan kuuloista. Ainahan on puhuttu pahoista hengistä, kaikkialla maailmassa. En ole kuitenkaan koskaan kuullut Vinkujista. Hengistä, jotka ruokkivat itseään ihmisen tuskalla... miten niitä vastaan voi suojautua edes... surusta kun ei pääse eroon vaikka kuinka tahtoisi...” Elina sanoi ajatuksen pelottaessa häntä hieman. Sydäntähän särki kokoajan, surun nakertaessa häntä...

”Mitä minä muistan, niin ymmärsin, että vanhaherra Martti ammensi voimaa surustaan ja astui ulos aitasta, kohdaten henkien uuvuttavan vinkunan. Vinkujat olivat liponeet häntä kielillään, yrittäen saada ravintoa surusta. Martti oli kuitenkin taistellut vastaan. Hän ei halunnut ruokkia pahoja henkiä. Yön pimeydessä hän oli loitsinut, myrskytuulen tuiverruksessa kaivertanut suojan aitan oveen. Suojan, joka on pettämätön... vanhoja Lapin kansan tarinoita ne kuitenkin ovat. Myrskytuulelle vain keksittiin omanlaisia selityksiä”, Arttu rauhoitteli hymyillen Elinaa.

Elina mietti miten Martti oli sanonut, että surusta saa voimavaroja, jos sen pystyy valjastamaan. Kenties riittävän vahvalla surulla ruokki myös pahoja henkiä.

”Minäkin muistan erityisesti tuon tarinan. Pelkäsin pirusti pienenä poikana, että avoimesta ikkunastani saapuu Vinkujia. Aina, kun tuuli vinkui öisin, piilouduin visusti peiton alle. Varsinkin silloin, kun surin saamaani rangaistusta pysyä huoneessani ja uskoin, että suruni houkuttelee pahat henget huoneeseeni”, Aslak totesi silmät tuikkien.

”Kolttosesi olivatkin aikalaisia. Enemmänkin ne kutsuivat puoleensa naapurin rouvien kiukkuiset puhelinsoitot kuin pahoja henkiä. Milloin olit kurkkimassa saunan ikkunoista alastomia rouvia, milloin taas jätit mätiä kananmunia ovien eteen. Ja olihan meillä riimuin koristellut poronsarvet ovien edessä estämässä Vinkujien saapumisen”, Arttu sanoi ja hymyili veljelleen. Alkanut riita oli selvästi unohdettu.

”Se kaikki on totta, veliseni. Joskus kaipaan lapsuuden aikoja, jolloin sain helpommin naisväeltä anteeksi kuin nykyisin”, Aslak hymähti.

”Sanoitko, että teillä on vanhaherra Martin kaivertamat poronsarvet?” Elina kysäisi uteliaasti.

”Kyllä. Ne ovat yhä kodissamme, ulkoseinällä riippumassa. Se on perinne, jonka vanhaherra Martti jätti jälkeensä. Voisin lyödä vaikka vetoa, että Huojuvan talon ullakolta ja tästä aitasta löytyy myös Martin raapustelemat sarvet”, Arttu vastasi.

”Eikä etelän neidin tarvitse olla huolissaan. Vaikkei poronsarvia löytyisikään, on Huojuva talo suojattu Vinkujilta riimuin”, Aslak sanoi siihen väliin iskien jälleen silmää Elinalle, saaden tämän hymyilemään pakostikin.

”Niin, Martin ajoistahan on jo kulunut tovi ja ihmiset olivat aiemmin taikauskoisia. Mutta jos huonoja henkiä onkin olemassa, Huojuva talo on varmasti suojassa niiltä. Kuten aittakin. Joten eiköhän kokeilla tuota avainta. Palan halusta nähdä aitan sisälle”, Arttu kehotti Elinaa yhtä lailla hymyillen.

Elina kohotti suuren avaimen ja asetti sen ruosteiseen lukkoon. Hän väänsi avainta kaikin voimin, mutta se ei liikkunut mihinkään suuntaan, vaikka hän kuinka veti kahvasta.

”Jaa, vanhaherra Martti ei haluakaan päästää meitä sisään”, Aslak virnuili ja silloin ovi mätkähti auki kuin taikaiskusta, osuen suoraan Aslakia otsaan. Sitten ovi paukahti takaisin kiinni voimalla, avaimen pudotessa lukosta Elinan jalkojen juureen.

Hetken aikaa kolmikko katseli toisiaan äänettömästi, kunnes Aslak naurahti ääneen.

”Tämä henkisyys tarttuu näköjään paatuneeseenkin mieheen. Tuo oli kyllä oikein minulle, kun heitän herjaa sellaisen paikan edessä kuin Särkyneiden Sydänten Aitta on. Täällä on nähty ja koettu paljon... kunnioitusta, niin, sitä minäkin osoitan tälle aitalle. Suokaa henget anteeksi” Aslak sanoi ja astui askeleen kauemmaksi ovesta, kumartaen sitten kevyesti.

”Aslak, olisi ehkä parempi, ettet sanoisi kaikkea, mitä mieleesi juolahtaa, ääneen. Leikinlasku sikseen. Aitassa on nähty niin paljon surua, ettei olisikaan ihme, jos tänne on jäänyt siitä osa aitan seiniä”, Arttu sanoi ja Elina vilkaisi uteliaasti miestä. Tämä näytti tosiaan uskovan vanhaherran Martin aaveeseen. Kuten Elinankin oli pakko uskoa, kun hän nosti suuren avaimen maasta ja ovi paukahti auki uudelleen.

”No, ainakin sain oven auki meille”, Aslak virnisti ja astui muitta mutkitta hämärään aittaa sisälle.

Elina vilkaisi Arttua, joka tuijotti hämmästyneenä veljensä perään.

”Tuuli vain tekee tepposia. Vanhat ovet toimivat huonosti ja aukeavat itsestään”, Arttu sanoi sitten Elinalle.

”Niinhän sitä sanotaan”, Elina sanoi, miettien, että tänään hän oli jo saanut riittävän osan kummittelusta.

”Luotetaan meitä viisaampiin siis”, Arttu hymyili.

”Tulkaa jo sisälle sieltä. Tämä paikka... teidän täytyy nähdä tämä. Ei ihme, että aitta pidettiin lukittuna eikä sinne saanut mennä, kuten testamentissa oli säädetty...” Aslakin innostunut ääni kaikui silloin hämärästä.

Aslak oli ehtinyt avaamaan aitan ikkunoiden luukut, joten valo pääsi sisälle valaisemaan tilaa. Aitan keskellä oli vanha suuri pirttipöytä, pölyn peittämänä. Avara tila, jossa oli kulmaan järjestetty siististi vanhoja sankoja sekä vedetty pitkät penkit. Ei mitään muuta. Ei edes Aslakia.

”Missä hän on?” Elina kuiskasi hieman peloissaan.

”Aslak, missä sinä olet?” Arttu huudahti.

”Täällä ylhäällä! Teidän pitää kavuta tänne”, Aslakin ääni vastasi heidän yläpuoleltaan.

”Ah, tietysti aitassa on toinen kerros... onhan tämä sen verran korkea rakennuskin... mutta miten helkkarissa se sinne ylös saakka jo ehti...” Arttu naurahti ääneen.

Aivan peränurkassa erottuikin nyt kapeat portaat, ja Arttu lähti kapuamaan varovaisesti natisevia askelmia ylös, Elinan seuratessa perässä sydän jyskyttäen jännityksestä.

Ylhäällä oli lähestulkoon pimeää. Ei ikkunoita, jotka olisivat tuoneet valoa.

”Huhuu, täällä peremmällä”, Aslak huhuili, osoittaen heitä juuri sytyttämällä taskulampulla, ”paristot ovat lopussa, mutta kyllä tästä vielä hetkeksi riittää valoa.”

”Miten ehdit jo tänne saakka?” Arttu kysyi.

”Alhaalla ei ollut oikein mitään katseltavaa, joten tulin tänne”, Aslak vastasi, valaisten yhä heitä taskulampulla, muuten hyvin pimeässä tilassa. Elinan mieleen juolahti, ettei Aslak halunnut heidän näkevän vielä, mitä oli löytänyt. Kenties tämä halusi yllättää heidät.

”Niin, mutta miten ehdit avata ne ikkunaluukut? Et ole ennen ollut noin nopea”, Arttu jatkoi, Aslakin katsoessa veljeään hassusti..

”En minä niitä avannut...” Aslak vastasi sitten.

”Miten niin? Jonkunhan luukut oli avattava hakasistaan”, Arttu sanoi.

”No, en se ainakaan minä ollut. Miksi olisin jäänyt availemaan luukkuja, kun minulla oli mukanani oiva valonlähde? Ja kuten mainitsit, miten helkkarissa olisin ehtinyt avata ne luukut tässä ajassa?” Aslak tokaisi.

Silloin he hätkähtivät, kun alhaalta alkoi kuulua voimakasta pauketta. Arttu kiirehti alas, Aslakin jäädessä Elinan seuraan. Elina toivoi, ettei siellä olisi aavetta. Tai vielä pahempaa, Vinkujia, jotka olivat haistaneet hänen surunsa...

”Se oli tuuli vain, joka luukkuja paukutti. Aitan ovi oli auki, joten veto teki tehtävänsä”, Arttu huhuili kavutessaan takaisin ylös.

Elina vilkaisi miestä. Tämä ei katsonut häntä silmiin, mutta nyökkäsi Aslakille kuin merkiksi. Veljekset salasivat häneltä nyt jotain.

”Vai tuuli. Olenko minäkin sellainen arkajalka, että pieni pauke pelästyttää hiukseni pystyyn?” Aslak naurahti.

”Kenties. Mutta keskitytäänpä nyt siihen, mitä väitit löytäneesi. Olet onnistuneesti jättänyt valaisematta kaiken muun paitsi meidät”, Arttu sanoi ja Aslak virnisti poikamaisesti.

”Löytäjän oikeus... leikki sikseen, katsokaa itse”, Aslak myhäili ja osoitti valolla taakseen.

Metrin levyinen laakea rautavati oli kuin uhrialttari, Elinan mieleen juolahti heti ensimmäiseksi. Vadin ympärillä maassa oli poronnahalla päällystettyjä pieniä kuppeja. Tarkalleen kaksitoista kappaletta. Vadin keskellä oli pieniä luita, asetettu neljään eri kasaan.

”Muistan isäni puhelleen, että vanhaherra Martti luki myös luista tulevaa. Mitenkäs se oli... kaksitoista kuppia... nyt muistan. Eli jokaista kuukautta kohti oli oma kuppinsa. Kupilla otettiin neljä kertaa pieniä luita, jotka kumottiin vatiin omiksi kasoiksi. Neljään ilmansuuntaan, kuten huomaatte. Pohjoinen kertoi menneestä, etelä tulevasta. Itä huolista, länsi toiveista. Kenenköhän tulevaisuutta täällä on luettu viimeksi? Siitä on aikaa jo vuosikymmeniä. Aitta on pysynyt lukittuna”, Arttu sanoi.

”Minulle hän ennusti kahvipuruista...” Elina kuiskasi silloin. Sillä hän oli tulkinnut jo yhden kasan. Kuin iso sydän, jota lävisti piikki. Hänen sydämensä...

”Siis hetkinen... ennustiko vanhaherra sinulle? Mitä hän näki kahvinpuruista?” Arttu kyseli kiinnostuneesti, kohdistaen vihreät silmänsä tutkivasti Elinaan. Jälleen tuntui siltä kuin nuo silmät olisivat nähneet aivan kaiken. Martin silmät ne olivat...

”Niin. Aave luki tulevaisuuttani puruista. Kaatoi kahvikuppini jämät pöydälle ja puruista näkyi elämäni tilanne... vaikeahan sitä on todeksi uskoa. Varsinkin nyt, kun te olette siinä. Ehkä se kaikki oli vain harhaa ja mielikuvitus teki tepposet minulle”, Elina mutisi, välttäen vastaamasta jälkimmäiseen kysymykseen.

Ei hän halunnut kertoa murheistaan. Saati vanhan aaveen sanoista, miten Elinaa kohti kulkee oikea rakkaus, kunhan vain valitsee kahdesta oikein... pakostikin mieleen juolahti, että siinä hänen edessään oli kaksi veljestä, molemmat omalla tavallaan vastustamattomia. Täysin erilaisia kuin Make. Tosin eihän sitä vielä tiennyt, minkälaisia Lapin poijat oikeasti olisivat. Sen näyttäisi vain aika. Ensivaikutelma oli kuitenkin se, mihin Elina luotti. Eihän hän muuten olisi uskaltanut olla tuiki tuntemattomien miesten kanssa yksin aitan ylisillä.

”Anteeksi, että utelin. Ei sitä pidäkään kertoa toisille, mitä on ennustettu. Vanhaherrahan kertoi sinulle, mitä sinun piti kuulla. Ei se minulle kuulu. Oli vain hämmästyttävää, että Martin aave on ylipäänsä näyttäytynyt sinulle niin pitkän aikaa. Sellaista en ole kuullut tapahtuneen aiemmin. Minäkin näin Martin vain hetken ajan” Arttu katkaisi hiljaisuuden.

”Salaisuuksia. Niitä Martti jakaa haudankin takaa”, Aslak sanoi ja iski tuttuun tyyliin silmää. Silmäniskun seurauksena kuului nyt toisenlaista pauketta. Aivan kuin lattiaan olisi kolkutettu kepillä. Elina henkäisi syvään, ja veljekset vilkaisivat toisiaan merkityksellisesti.

”Tuuli on voimistumassa. Luulenpa, että on tullut aika sulkea luukut. Muuten täällä paukkuu jatkuvasti. Voimme samalla poistua alakertaan...” Aslak totesi, samalla kun hänen taskulamppunsa alkoi reistailla.

”Voi... olisin niin mielelläni kuullut tästä aitasta”, Elina sanoi. Aitan ylinen oli tuntunut hänestä niin turvalliselta paikalta. Mutta hän seurasi veljeksiä, jotka näyttivät selvästi haluavan alakertaan. Kenties pois luukasojen luota. Elinalla oli tunne, että veljekset tiesivät asioista enemmän kuin kertoivat hänelle. Lapin taikoja. Tuskinpa kaikki Martin tiedot olisivat menneet miehen mukana hautaan. Perimätietoa. Ehkä hän pääsisi salaisuuksista selville, kunhan olisi asunut täällä riittävän kauan.

Alhaalla Aslak sulki ikkunaluukut, nopeasti. Aivan kuin tällä olisi todellakin kiire. Elina toisti uudestaan toiveensa kuulla aitan tarinasta.

”Sanoisinko, että rouva Alma muistaa asiat paremmin kuin minä. Särkyneiden Sydänten Aitta tämä oli vuosikymmenten ajan. Martti jätti onnensa, surren koko loppuelämänsä menetettyä iloaan ja rakkauttaan. Mutta oman tuskansa voimalla Martti päätti auttaa toisia toipumaan surusta. Ensimmäisen kerran aittaan astui hänen läheisiään, jotka joutuivat oman surunsa valtaan. Sana kiiri. Tieto siitä, että Martti osasi auttaa surussa. Ohjata ja neuvoa, tehden lapin taikoja”, Arttu sanoi, kiirehtien kertomustaan.

”Ymmärsin, että vieraat poistuivat Huojuvan talon takaovesta...” Elina johdatteli Arttua.

”Niinhän se taisi olla. Jotain sellaista, että vanha jää taakse ja Huojuvan talon takaovesta astuessaan on jättänyt surun aittaan”, Arttu muisteli vilkaisten jälleen uteliaasti Elinaa.

”Niin, jotain sellaista”, Elina mutisi hiljaa miettien Martin sanoja. Se ovi ei ollut auennut hänelle.

”No, kuitenkin, aittaa ryhdyttiin kutsumaan Särkyneitten Sydänten Aitaksi. Sinun täytyy ehdottomasti päästä puhumaa rouva Alman kanssa. Hän oli yksi viimeisiä, joiden surussa vanhaherra Martti ehti auttaa. Aina viimeiseen elinhetkeensä asti Martti halusi auttaa toisia. ”Surun voima on loppumaton, parantua voi ken siitä ammentaa”. Niin Martin kerrottiin sanoneen sillä hetkellä, kun tämä katsoi särkyneen sydämen kestävän ilman häntä... no niin, täällä sisällä on niin pimeää, että parempi astua ulos”, Arttu sanoi, ohjaten Elinan lähes pakotetusti astumaan ulos aitasta. Asia, joka kummastutti Elinaa, sillä Arttuhan oli juuri halunnut käydä aitan sisällä. Mikä veljeksiä mahtoi vaivata aitassa? Kenties se Martin uhrialttari...

Aslak painoi aitan oven kiinni, jolloin kova kolahdus kiinnitti Elinan huomion.

”Missä vaiheessa nuo poronsarvet ilmestyivät aitan oveen?” Elina hämmästeli äänen aiheuttajaa.

”Minä ripustin sarvet silloin kun ne luukut rämisivät. Huomasin, että sarvet lojuivat nurkassa eikä ole niiden arvon mukaista lojua pölyn keskellä lattialla kuin roskat”, Arttu vastasi.

”Niissä on riimuja... voisinkohan laittaa ne Huojuvan talon oven yläpuolelle”, Elina puheli, koskettaen sarvia, jotka olivat sileät kuin posliini. Riimut tuntuivat sormien alla rosoisina. Elina toivoi, että olisi osannut tulkita niitä. Lapin taikaa. Sen hän tunsi kulkevan sormiensa lävitse, lohduttavana, lämmittävänä...

”Vanhaherra Martilla oli yksi ohje poronsarvien suhteen. Ne suojaavat sitä rakennusta, johon Martti ne tarkoitti. Nämä sarvet löytyivät aitasta, joten niiden on tarkoitus suojata aittaa”, Arttu sanoi jämäkästi.

”Olisikohan siinä yksi talon säännöistä. Älä siirrä tavaroita pois paikoiltaan”, Elina pohti.

”Vain niitä tavaroita, joissa on Martin kaivertamia riimuja, en lähtisi siirtelemään. Sen sijaan tuskin ketään haittaa, jos haluat sisustaa Huojuvan Talon uusiksi sisältä. Kunhan ovien väriä ei vaihdeta. Siniset ovet pitävät huolet poissa”, Arttu ohjeisti Elinaa.

”En ole ehtinyt ajatella vielä niin pitkälle. Tämä kaikki on tapahtunut äkkiä. Maalaamiset ja muut jätän myöhemmälle. Nyt haluan vain tehdä tästä itselleni kodin niillä tavaroilla, mitä talon sisällä on”, Elina sanoi.

”Niin, sainkin sellaisen käsityksen, että ostit talon näkemättä sitä. Sinulle taisi tulla kiire pois kaupungista”, Aslak totesi, katsoen Elinaa kysyvästi.

”Kiire... ehkäpä niin. Oli aika tehdä nopeita muutoksia elämässä. Näin tämän talon ja se kutsui minua ostamaan sen. Nyt olen täällä. Niin, olen todellakin täällä Lapissa”, Elina sanoi, vastaamatta sen tarkemmin Aslakin kysymykseen. Hän ei ollut valmis kertomaan mitään tapahtuneesta. Makea hän ei halunnut mainita. Se olisi ollut liian tuskaisaa. Unohtamaan hän oli tänne tullut.

”Niin, olet Lapissa. Toivottavasti Lapin taika koskettaa sinua etkä enää kaipaa etelään... nyt, etelän neiti, minun täytyy kertoa, että meidän alkaa olla aika palailla tilalle. Lapin poijilla on myös muuta tehtävää”, Aslak totesi, virnistäen sitten Elinalle.

Elina oli pohtinut, miksi veljekset olivat niin yllättäen halunneet poistua aitasta. Nyt hän hymähti itsekseen. Miehillä oli töitä tehtävänä. Eivät nämä olleet mitään aaveita paenneet aitasta. Saati Vinkujia.

”Niin, aika on rientänyt. Kerron joku toinen päivä se vähän, mitä tiedän kyläläisten kuiskineen aitasta. Onko varma, että uskallat olla täällä? Kaiken tapahtuneen jälkeen?” Arttu kysyi yllättävän lempeästi.

”Kyllä. Kuten sanoin, tämä on minun uusi kotini. Ja minuthan toivotettiin tervetulleeksi teidän kaikkien puolesta”, Elina vastasi, esittäen urheampaa kuin oli. Sillä totta kai häntä pelotti jäädä yksin. Eihän kukaan halunnut olla tekemisissä aaveiden kanssa. Varsinkaan sellaisen, joka osasi avata jopa ikkunaluukkuja.

Kun Lapin poijat olivat lähteneet, havaitsi Elina taas yksinäisyyden jäätävän otteen sydämessään. Yksinäisyyttähän hän oli kaivannutkin, kun oli lähtenyt Helsingistä. Nyt yksinäisyys tuntui oudolta ja hän huomasi kaipaavansa seuraa. Toki häntä pelotti myös vanhan aaveen olemassaolo ja mahdollinen ilmestyminen. Mutta kuten Arttu oli sanonut, Martti tuskin halusi pelästyttää häntä. Ainakaan enempää. Erityisesti Elina huomasi kaipaavansa Artun ja Aslakin mukavan leppoisaa puhelua. Sekä niitä silmiä. Vihreitä silmiä. Lapin poikien rinnalla hän ei ollut ehtinyt miettiä omia surujaan, ei Makea, ei petosta. Nyt kun hän oli yksin hiljaisessa talossa, herätti murheen voima kuin tykinlaukaus hänet. Ei hän ollut surua vielä pakoon päässyt, vaikka olikin saanut muuta ajateltavaa. Enemmän kuin olisi edes halunnut.

Jatkuu...

a la Suvi ©

Huojuvan talon siimeksessä osa 5

V Lapin poijat

 

”No mikä neidille nyt kävi? Et kai sentään pyörtynyt? Avataanpa ovi niin saadaan tänne raitista ilmaa neidille” samainen lempeä miehen ääni sanoi.

”Ei se ovi aukea. Se ei aukea minulle, koska minun pitää ensin parantua. Minun pitää päästä irti surusta ja ottaa siitä voimaa... siksi ovi ei aukea... olen liian surullinen...”, Elina toisti järkyttyneenä vanhaherra Martin sanoja.

”Eipä se ovi tietenkään aukea, mikäli lukkoa ei käännä oikeaan suuntaan. Tämä takaovi on siitä mielenkiintoinen, että sen lukko aukeaa toiseen suuntaan kuin normaalisti on lukkojen laita... kas näin, happea etelän neidolle”, toinen miehen ääni sanoi.

Elina räpytteli silmiään yhä itkien. Savun kadotessa ilmavirran mukana ulos hän sai kohdistettua katseensa auttajiin, jotka olivat ilmestyneet kuin tyhjästä siihen. Istuen yhä lattialla hän tuijotti hämillään kahta miestä, joiden läsnäoloa ei ymmärtänyt. Miten vanhaherra Martti oli voinut kadota kuin salamaniskusta ja tämän tilalla seisoi nyt kaksi noin kolmekymppistä miestä? Miksi ovi oli auennut heille, muttei hänelle? Elina ei saanut järkytykseltään sanottua vielä sanaakaan, mutta onneksi hän sai lopetettua itkunsa.

”Leivinuunia ei ole käytetty vuosikymmeniin. Ei ihme, että se savuttaa sisälle kaiken. Pellitkin olivat unohtuneet liian kiinni. Vaikka eihän sitä voi etelän neito kaikkea tietää, tällaisessa vanhassa maalaistalon murjussa on omat kommervenkkinsa. Sen tähden me tulimmekin tänne. Tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Teitä pitää auttaa ja neuvoa talon tavoille. Sillä tehän olette varmaankin neiti Elina Hartola, tämän Huojuvan talon uusi omistaja”, silminnähden komea, tummahiuksinen ja tummasilmäinen nuorehko mies sanoi, hymyillen valloittavasti.

Tämän vierellä seisoi vihreäsilmäinen mies, hieman samaa näköä omaava, mutta lyhyempi ja jykevämpi. Miehen päässä oli vanhanaikainen kalastajanlakki, joka puki miestä kuitenkin hyvin. Mies ei hymyillyt, mutta katseli häntä silmät tuikkien. Samanlaiset vihreät silmät kuin vanhalla Martilla, Elinan mieleen juolahti. Yhtä läpitunkevat ja kaikennäkevät.

”Päivää taloon sitten. Neiti on selvästi järkyttynyt jostain pahemman kerran, kun ei saa sanakaan suustaan. Minä olen Aslak ja tässä on veljeni Arttu”, tummasilmäinen Aslak sanoi ja ojensi kättään Elinalle, joka tarttui siihen yhä hämillään.

Aslak veti Elinan ylös yhdellä heilautuksella lähes syliinsä, mutta pysäytti liikkeen juuri ajoissa. Yhä virnistellen kuin pahakurinen poika mies katseli Elinaa päästä varpaisiin. Ei pahalla tavalla, vaan kuten aikuinen mies katsoo hyväksyvästi naista. Elinan posket alkoivat punoittaa ja hän mietti, miten mahtoikaan näyttää hirveältä.

”Niin, osuinko oikeaan neidin nimestä?” Aslak kysyi hymyillen ja sipaisi Elinan hiuksia pois tämän suusta.

”Ky... kyllä. Olen Elina Hartola... voi kauheaa... mitä täällä tapahtuu... mihin vanhaherra Martti katosi? Näittekö te häntä? Ei ihminen voi kadota sillä lailla ilmaan... ei kai Martille käynyt huonosti, kun mies on niin vanhakin?” Elina sai viimein sanottua alkaen jälleen nyyhkyttää.

”Anteeksi mitä sinä sanoit? Kuka oli täällä ja katosi?” Aslak kysyi katsoen oudosti Elinaa.

”Vanhaherra Martti. Tämän talon entinen omistaja. Hän kertoi minulle talon historiasta lyhyesti ja sitten hän vain katosi. Ilmaan, jälkiä jättämättä... savutti niin kovin, joten ehkä näin harhoja ja Martti vain pyörtyi... en päässyt ulos sinisestä takaovesta. Yritin, mutta vanhaherra Martti oli sanonut, että minun pitää ensin parantua surustani, jotta ovi aukeaa... sitten te ilmestyitte tänne yhtä lailla kuin tyhjästä... olenko minä nyt sekoamassa... oletteko tekään edes täällä” Elina sopersi yhä itkua tihrustellen.

Miehet katsoivat toisiinsa ja sitten ympärilleen, kuin odottaen näkevänsä jotain yllättävää. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään, mutta Arttu otti päästään pois lakin kunnioittavasti.

”Nyt minä ymmärrän. Vai on vanhaherra Martti käynyt visiitillä. Se ei ole kyllä mikään ihme, sillä ensimmäistä kertaa Huojuva talo on siirtynyt Kolehmaisten suvun hallinnasta vieraalle. Kaiken lisäksi etelän ihmiselle. Tokihan vanhaherran piti tulla tarkistamaan, että uusi omistaja on sitä mitä talo tarvitsee. Neiti, ei teidän tarvitse olla peloissanne. Kukaan ei ole koskaan joutunut kärsimään Martin tapaamisesta, päinvastoin. Hän ilmestyy vain harvoille ja valituille ihmisille. Heille, jotka tarvitsevat apua”, Arttu sanoi matalalla äänellä, silmät hymyillen, mutta muuten vakavana.

”Mitä tarkoitat?” Elina kysyi, peläten vastausta. Mies ei voinut puhua aaveesta. Eihän kummituksia ole olemassakaan, niinhän sanottiin aina. Eikä hän uskonut aaveisiin, ei todellakaan. Se oli humpuukia...

”Martin aave on eräänlainen legenda täällä syrjäseuduilla. Hänen kerrotaan tulevan esiin silloin, kun ihmisen suru on liian raskas kestää. Sen tiedän kertoa, että Martti itse menetti eläessään sekä vaimonsa että vastasyntyneen poikansa. Synnytykseen aitassa. Surustaan hän ammensi voimaa auttaa muita kärsiviä”, Arttu totesi.

”Ja minä luulin, että Martti puhui isoisästään. Mutta hän kertoikin omasta surustaan...” Elina miltei kuiskasi ymmärtäessään vanhan miehen surun. Hän pudisti päätään, ajatus aaveen surusta oli hullu... ehkä hän oli tullut hulluksi, kuka tietää...

”Eli vanha Martti puhui sinulle?” Arttu kysyi yllättyneenä.

”Kyllä. Hän kertoi isoisästään ja siitä, miten tämä oli menettänyt rakkaansa. Minä en ymmärtänyt, että hän puhui itsestään. Samalla hän esitti minulle Huojuvaa taloa, sen tapoja, keitti vanhanajan pannukahvitkin minulle, kertoi sinisistä ovista”, Elina puuskahti yhtä soittoa, tuntien itkun olevan taas lähellä.

”Mielenkiintoista. En ole koskaan kuullut, että vanhaherra Martti olisi puhunut. Saati keittänyt pannukahvia, jota hän tarjosi eläessään jokaiselle taloon eksyneelle kulkijalle... yleensä hän on vain ilmestynyt ja koskettanut avun tarvitsijaa, auttaen tätä kestämään surunsa...” Arttu sanoi ja silmäili kiinnostuneesti Elinaa.

”Tuo on kyllä vain kylän vanhojen akkojen höpinää. Minä en ole nähnyt koskaan vilaustakaan kummituksista saati tämän talon entisestä omistajasta Martista. Olenhan kuitenkin hänen jälkeläinen sinun tavoin Arttu, joten luulisi, että minäkin olisin tavannut sen kuuluisan herran. Mutta ei, ei pihahdustakaan, ei edes pientä vilahdusta aaveista. Täällä on aina ollut hiljaista ja tylsää, jos olen sattunut tännepäin kuljeksimaan”, Aslak sanoi.

”Sen minä kyllä ymmärrän. Olet Aslak kaikkea sitä, mitä vanhaherra Martti piti nykyajan hölmöytenä ja aikaansaannoksena. Varsinainen sarjarakastaja, surujen tuottaja, levoton kulkija”, Arttu tokaisi, kuitenkin hyväntahtoiseen sävyyn.

”Äläs nyt roikale noin puhu veljestäsi. Minä olen ihan yhtä kunniallinen kuin sinäkin. Varjelen neitojen kunniaa, mutta eiväthän ne neidot halua sitä säilyttää. Eihän ole minun syytäni, jos syliini tupsahtelee niitä suloisia olentoja tämän tästä. Minkä minä sille voin, että rakastan kaikkia naisia ja he minua... toki joskus sitä tulee särjettyä sydämiä, mutta mitä enemmän ikää tulee, niin sitä selvemmin osaan välttää aiheuttamasta suruja. Minä haluan omalla tavallani parantaa sydänsuruista”, Aslak sanoi ja vilkaisi samalla Elinaa huvittuneesti. Elinan posket punoittivat välittömästi toisen katseen edessä.

”Olet rakas veljeni, mutta olet totta tosiaan sydäntensärkijä. Jos vanhaherra Martti eläisi vielä, olisi hänellä aitassaan paljon parannettavia potilaita sinun jäljiltäsi”, Arttu hymähti.

”Kenties, veli, kenties. Mutta ainahan sitä voi muuttua. Vanhaherra Marttikin saattaisi ilmestyä minulle, jos en olisi niin pahamaineinen hänen autuaassa mielessään. Vaikken tiedä, onko muuttuminen sen aaveen tapaamisen arvoista”, Aslak vastasi olkiaan kohauttaen.

Elina kuunteli hämillään lapin veljesten puheita. Hän pani merkille, että veljesten välinen side näytti olevan vahva ja hyvä. He naljailivat toisilleen, mutta kumpikaan ei näyttänyt panevan pahakseen toisen sanoja. Ja nämäpuhuivat vanhasta Martista aivan muina miehinä.

 ”Oletteko te aivan tosissanne? Te puhutte kuin Martin olemassaolo olisi itsestäänselvyys. Eihän aaveita ole olemassakaan. Ja silti minä olen näköjään keskustellut tänään sellaisen kanssa. Vaikken voi uskoa sitä, se kuulostaa mielipuoliselta. Mutta tänään tapahtui jotain, jota en osaa selittää”, Elina puhahti keskeyttäen toiset.

”Niin veljenikin uskoo, että vanhaherra Martin aavetta ei ole olemassa. Mutta hän ei olekaan kohdannut vanhaa aavetta koskaan. Hänellä ei ole ollut siihen tarvetta. Hyvä niin. Vain harva näkee sen aaveen... Usko minua, Elina Hartola. Et ole ainoa surullinen kulkija, joka on törmännyt vanhaherra Marttiin. Minä olen kanssa nähnyt Martin, tuntenut hänen läsnäolonsa kärsimykseni ollessa suurimmillaan. Sinun surusi on ollut selvästi niin koskettava, että se on herättänyt vanhan Martinkin levosta”, Arttu sanoi ja katsoi tutkivasti Elinaa, Aslakin vain kuunnellessa hiljaa veljeään.

Elina käänsi katseensa alas, tuntien kyynelten polttavan jälleen silmiään. Mikä siinä oli, että piti kokoajan nyyhkyttää... hän ei halunnut enää itkeä lapin miesten edessä. Eikä itkeä muutenkaan.

”No niin, Arttu. Riittää jo etelän neidon pelotteleminen ja itkettäminen. Kummituksista viis, tänne taloon on nyt saatu eloa vuosikymmenten jälkeen. Etelänneidot ovat aina tervetulleita tänne”, Aslak sanoi rempseästi.

”Totta puhut, veliseni. Talo tarvitsee naisen kosketusta. Sellaista täällä ei ole ollutkaan Martin ottaman ”ottotyttären” Siljan jälkeen”, Arttu sanoi ja katseli lempeästi itkua vastustelevaa Elinaa.

”Siljastakin Martti kertoi...” Elina kuiskasi ja räpytteli yhä silmiään.

Hän ei ollut odottanut mitään tällaista ostaessaan silmänräpäyksessä vanhan talon Lapin perukoilta. Ei täällä pitänyt olla kummituksia saati lapin miehiä. Täällä hänen oli pitänyt saada surra rauhassa, olla piilossa kaikilta, unohtaa nöyryytys ja petos. Kaiken lisäksi häntä ihmetytti, miten mukavalta veljesten seura tuntui. Nämä olivat ventovieraita, mutta tuntuivat tutuilta. Varsinkin nyt tunne oli outo, kun hän oli vielä niin järkyttynyt Martin katoamisesta. Aivan kuin hän olisi yhä nähnyt unta, josta ei vain herännyt. Olihan sellaisiakin painajaisia, jotka vain jatkuivat ja tuntuivat todelta... kunnes heräisi. Elina nipisti itseään käsivarresta, ja kipu oli niin elävä, että hän hylkäsi äskeiset mietteensä.

”No olet sitten hereillä?” Aslak kysäisi pilke silmäkulmassaan huomatessaan Elinan teon.

”Pakkohan sitä oli kokeilla”, Elina mutisi punastuen lopullisesti.

”Se on tarkistettu. Voimmeko olla vielä mitenkään muutoin avuksi? Ja aiommeko seisoskella tässä eteiskomerossa koko ajan, vaikka iso talo ja lämmin keittiö kutsuvat ainakin minua” Aslak kysyi silmät tuikkien.

”Älä välitä veljestäni. Hän on iloluonteinen veikkonen. Ja hänen huumorintajunsa puhkeaa yleensä esiin väärällä hetkellä”, Arttu sanoi.

”En vain kestä nähdä surullisia neitoja. Surun saa pyyhittyä pois hymyllä”, Aslak virnisti eikä Elina voinut vastustaa miehen veijarimaista hymyä.

”No niin, tulihan se sieltä. Ehta etelän hymy”, Aslak sanoi ja Elina purskahti nauruun, yllättyen siitä eniten itse.

”Mennään ihmeessä keittiöön. Haluan saada leivinuunin toimimaan, jotta talo lämpenee yötä vasten”, Elina sanoi sitten pyyhkien silmiään. Häntä harmitti niin paljon, että oli lähes ilman meikkiä, hiuksetkin sotkuisina toisten edessä. Ohittaessaan käytävän peilin Elinan mieleen juolahti Martin sanat, miten hänen pitäisi olla armollinen omalle peilikuvalleen. Nuori ja kaunis, niinhän se vanha aave oli sanonut. Elina alkoi olla lopullisesti varma, ettei ollut nähnyt harhoja. Kaikki oli tapahtunut. Ei tässä muutakaan selitystä keksinyt. Tuskinpa kukaan olisi halunnut huijata häntä, vaikka sekin ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä. Mutta kuka tahansa olisi voinut ostaa talon, joten miksi hänet haluttaisiin täältä pois nyt? Hän ei uskonut, että lapin miehet ainakaan olivat huijareita.

Istuessaan keittiössä lämmittävän leivinuunin vieressä Elina päätti tiedustella talon myynnistä. Olihan se hyvä varmistua, ettei kukaan toinen halunnut tätä taloa.

”Miksi te myitte tämän Huojuvan talon, ja niin edulliseen hintaan? Tällähän on kuitenkin virkistysalueena oma arvonsa?”, Elina kysyi.

”Itse asiassa perikunta myi. Ei meillä ole ollut käyttöä tälle rojulle... anteeksi, tehän tämän ostitte, mutta eihän tämä talo ole missään priimakunnossa. Mutta kesämökin kaltaisena tämähän menee hyvin, kun paikka on sinänsä hieno. Mutta ei tästä olisi saanut enempää rahaa kiskottua. Ainakaan lähiseudun asukakat eivät halunneet ostaa taloa, jossa kummittelee. Niin niiden akkojen puheet vaikuttavat”, Aslak sanoi.

”Minä olen hieman toista mieltä. Olen aina pitänyt tästä paikasta ja sen rauhallisuudesta. Ja jos kummitusjutut pelottavat ostajia pois, niin eihän sille mitään mahda. Kuitenkin täällä on tapahtunut yhtä sun toista. Kuten tämä etelän neitokin sai huomata... Mutta perikunta halusi myydä talon, sillä niin oli säädetty aikanaan vanhaherra Martin testamentissa. Talo piti laittaa myyntiin tarkkaan säädettynä hetkenä”, Arttu sanoi.

”Hetkinen... siis oliko tosiaan niin, että Martin tahdon mukaisesti Huojuva talo laitettiin myyntiin juuri tänä keväänä?” Elina kysyi.

”Kyllä. Se oli sinänsä omituinen asia. Mutta isämme, joka talon peri, halusi noudattaa vanhan miehen tahtoa, sillä hän oli kunnioittanut Marttia kovin eläessään. Joten talo pantiin myyntiin ja sinä huomasit myynti-ilmoituksen. Muita tarjouksia ei edes tullut, joten sinusta tuli ilma kilpailua uusi omistaja”, Arttu sanoi, katsoen jälleen mietteliäästi Elinaa.

Elina yritti saada mielensä ymmärtämään tapahtuneita. Oliko hänen ollut tarkoitus ostaa tämä talo? Oliko Martti testamenttia tehdessään nähnyt tulevaan? Mutta miksi Huojuva talo oli laitettu juuri sillä hetkellä myyntiin, vanhan tahdon mukaan? Oliko se vain sattumaa? Hän puisteli päätään hulluille ajatuksille. Ainakin hän oli varma, etteivät lapin miehet yrittäneet huijata häneltä taloa. Jos kerran muita ostajia ei ollut edes ollut.

”Toivottavasti vanhaherra Martti ei pelottanut sinua pois täältä? Uskallatko jäädä tänne yksin? Toki me voimme olla täällä vielä kotvasen, sillä tarkoituksemme oli tullakin tarkistamaan, että täällä on kaikki kunnossa. Mutta iltaa vasten meillä on menoa. Olimme menossa tarkistamaan lähiseudulla laiduntavia porolaumaamme”, Arttu tiedusteli hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Kyllä. Tämä on minun uusi kotini. Kaikenlisäksi minä tunnen yhä itseni tervetulleeksi tänne. Kaikesta huolimatta. Vaikka tokihan minua pelottaa ajatus siitä, että kohtaan aaveen uudestaan... yritän vain ajatella, ettei mitään aavetta ollutkaan. Ehkä se kaikki oli vain valveunta. Olen tullut pitkän matkan Helsingistä ja nukkunut vain vähän. Puhumattakaan omista murheistani, jotka ovat valvottaneet minua. Mutta Martti oli niin todellinen. Minusta tuntui kuin olisin tavannut vanhan hyvän ystävän... en tiedä mitä ajatella enää”, Elina vastasi.

”Ehkä etelän neidin ei kannata miettiä sen enempää aaveita. Sen voin vannoa, ettei vanhaherra Martti halua pahaa sinulle eikä myöskään pelästyttää uudestaan. Minä olen varma, että vanhaherra Martti toivotti sinut tervetulleeksi tänne. Hänen vanha kotinsa ansaitsee hyvän uuden asukkaan. Ja sinä olet sitä”, Arttu sanoi yllättävän lempeästi.

”Ja minä aion pitää tästä talosta hyvää huolta. Minäkin uskon siihen, että vanhaherra Martti hyväksyi minut. Hän ilmestyi minulle ja kertoi minulle asioista. Itse asiassa hän antoi minulle tämän...” Elina sanoi ja otti taskustaan esiin ison rautaisen aitan avaimen. Hän oli juuri muistanut, että Martti oli antanut sen hänelle. Martti, lempeä vanhus, joka oli ollut aave. Miten oudolta tuo ajatus tuntuikaan. Miten hän olisi muuten saanut avaimen, jollei Martti olisi sitä ojentanut? Hän, tavanomainen nainen etelästä, oli kohdannut Lapissa oikean kummituksen. Siinä olisi kerrottavaa... tosin ei hän voisi ainakaan äidilleen kertoa. Ja Makelle ja Merille hän ei enää koskaan kertoisi mitään elämästään. Joten kenelle hän voisi edes kertoa? Paitsi edessään seisoville uusille tuttavuuksille. Lapin erämaiden miehille.

”Oho. Tuota avainta en ole nähnyt vuosikymmeniin. Itse asiassa aittakin on ollut suljettuna lapsuudestani lähtien. Haluaisin kovin käydä Särkyneitten sydänten aitassa. Siis jos seura kelpaa...” Arttu sanoi ja hieman punehtui poskiltaan.

”Minäkin tulen mielelläni”, Aslak sanoi siihen väliin hieman närkästyneen oloisena. Elina mietti, oliko Aslak odottanut, että hän huomioisi vain tätä eikä Arttua. Sillä tämä vaikutti lähes mustasukkaiselta.

”Olisin todella iloinen seurasta. Olen vielä järkyttynyt tapahtumista, mutta ehkä aittaan tutustuminen vie ajatukseni pois kaikesta kummittelusta”, Elina vastasi sitten, miettien, että jälleen kerran hän luotti lähes sokeasti vieraisiin miehiin. Vastoin omaa järkeään. Mutta nämä lapin miehet vaikuttivat hyviltä ja luotettavilta ihmisiltä. Aslak taisi olla vain kunnon naistennaurattaja. Arttu sen sijaan oli toisenlaisen oloinen. Jäyhä ja hiljaisempi. Mies katsoi häntä niin vakavana, kuin ottaen osaa hänen suruunsa. Artun silmät olivat todellakin yhtä vihreät ja lempeät kuin vanhalla Martilla. Toisin kuin vilkkuvasilmäinen Aslak, joka iski hänelle silmää jos heidän katseensa sattuivat kohtaamaan. Nuo silmät vilkuilivat varmasti kaikkien hameenhelmojen perään, kuten miehen velikin oli naljaillut.

”Eiköhän sitten mennä kurkistamaan aittaan. Aittaa kutsuttiin aikoinaan Särkyneiden sydänten aitaksi, koska sinne tultiin nimenomaan hakemaan parannusta sydänsuruihin. Minullekin kerrottiin lapsena, että siellä vanhaherra Martti oli parantanut yhden sun toisenkin murheen...” Arttu kertoi ja Elina katseli avainta, jonka oli saanut. Aaveelta, oli se sitten totta tai ei. Avain oli kuitenkin nyt hänen. Oliko siinä avaimessa ratkaisu kaikkeen hänen elämässään?

Jatkuu...

a la Suvi ©

Huojuvan talon siimeksessä osa 4

IV Sinisten ovien välissä

 

Vanhan talon hieman ummehtunut tuoksu ei hävinnyt mihinkään ilmavirran mukana. Pikemminkin haju tuntui voimistuvan, kuin kiertäen ja kaartaen Elinan ympärillä, tutkien, toivottaen tervetulleeksi. Elina oli lähellä itkeä, sillä niin kodikkaalta hänestä tuntui. Hämärässä eteistilassa, näkemättä kunnolla eteensä. Vieraan vanhan miehen seistessä hänen vieressään silmät hehkuen. Elina hieman ihmetteli, miten miehen silmät erottuivatkin vihreinä näin hämärässä. Mutta silloin hänen niskansa takaa kuului kova naksahdus ja Elina hypähti ilmaan valon ilmestyessä aivan hänen silmiensä eteen.

”Kaasuvalo?” Elina henkäisi ihastuksesta sinertävän valon vallatessa ympäristön.

”Kyllä tänne on kuulemma nykyajan sähkötkin vedetty... mutta ei niitä kovia sähkölamppuja. Kaasuvalon valossa minäkin täällä kuljin, eivätkä talon perijät halunneet muuttaa talon tapoja”, Martti vastasi.

”Aivan ihanaa. Minä en haluakaan tavallista valoa tämän jälkeen. Näyttää siltä kuin aika olisi pysähtynyt täällä”, Elina huokaisi ihastellen samalla ympärilleen eteiskäytävässä.

”Loistavaa”, Martti myhäili itsekseen, Elinan jo kävellessä eteenpäin kohti keittiötä, josta erottui valtavan suuri leivinuuni. Yhtä valkoisena kuin se olisi ollut juuri maalattu. Ainoastaan lieden tummuus ja ruostuneet levyt paljastivat, että uuni oli vanha.

Sivellessään leivinuunin karheaa pintaa Elina oli itkeä. Ei surusta ja tuskasta, kuten autossa, vaan lämmöstä. Vaikka uuni oli kylmä ja talossakin oli viileää.

”Leivinuunin voisi sytytellä päälle, niin lämpö virtaa taloon alta aikayksikön”, Martti sanoi kuin lukien hänen ajatuksensa.

”En ole koskaan sytyttänyt puu-uunia”, Elina empi.

”Pökköä vain pesään ja ohuita puulastuja sekä kaarnaa sytykkeeksi. Siinä kestää kotvasen, mutta kyllä kuivat puut ovat pian täydessä tulessa”, Martti ohjeisti ja Elina teki työtä käskettyä.

”Niin, eipä ole tätä uunia käytetty... kun odotamme talon lämpiämistä, ota ihmeessä kuppi ehtaa kahvia. Se lämmittää ruumista ja mieltä”, Martti kehotti sitten.

Elina vilkaisi miehen osoittamaan suuntaan, huomaten pienen kaasuhellan aivan ison huoneen perällä. Vanhaakin vanhempi iso punaisenruosteinen kahvipannu kiehui niin että nokka puhisi höyryä. Elina sammutti kaasun ja Martin ohjeiden mukaisesti kaatoi ensin vähän kahvia kuppiin ja takaisin pannuun sekoittaakseen siitä oikeanlaisen.

Elina otti kupin mustaa kuumaa kahvia, jossa näkyi kunnolla kahvinpuroja. Hän ei ollut ennen juonut pannukahvia ja sen pehmeä maku yllätti hänet täysin.

”Aivan toisenlaista kuin suodatinkahvi”, Elina henkäisi.

”Tuo on ehtaa Lapin kahvia. Talon yksi säännöistä on, että täällä nautitaan vain Lapin omaa kahvia, vahvaa ja puruista”, Martti sanoi, katsellen kaihoisasti, miten Elina nautti kuumasta juomasta.

”Siihen sääntöön ei ole puuttumista. Ettekö te ota?” Elina tiedusteli kohteliaasti.

”Voi, ei ole enää vuosiin kahvi sopinut tälle vanhalle miekkoselle. Mutta neiti nauttii vain kahvista kaikessa rauhassa”, Martti kehotti ja Elina katseli ympärilleen. Keittiössä oli vanhat ruusutapetit, joiden kulahtanut väri kertoi niiden olevan viime vuosisadan alusta. Vanhat vihertävät talonpoikaiskaapit olivat täynnä astioita. Keittiön ikkunan edessä oli talonpoikaispirttipöytä penkkeineen. Pöydälle oli asetettu kanervankukkia täynnä oleva maljakko ja Elina ajatteli, että se taisi olla vanhaherra Martin käsialaa. Mies oli halunnut toivottaa hänet tervetulleeksi kahvin ja Lapin kukkien kera. Ja onnistunut siinä täydellisesti.

Kun Elina oli juonut kahvinsa, Martti otti yks kaks kupin hänen kädestään ja kumosi sen sisustan ylösalaisin pirttipöydälle. Sitten mies nosti kupin ylös ja katseli pitkään pöydälle ilmestynyttä purukasaa. Elina katseli miestä hämmästyneenä, muttei kehdannut kysyä mitä tämä oikein meinasi.

”Minä arvasin... voi teitä, tyttöparka...” Martti sanoi hiljaa.

”Osaatteko te ennustaa kahvinpuruista?” Elina kysyi vaimeasti.

”Niin, tämä on meidän vanhojen ihmisten höpinöitä. Jo isoäitini opetti minulle tämän taidon... katsokaa neiti tarkemmin. Näetkö mitään itse? Voihan olla, että teilläkin on kykyjä lukea kahvinpuruja”, Martti kehotti Elinaa.

Elina katsoi purukasaa, hätkähtäen sitten taaksepäin. Ei voinut olla totta...

”Näen kolme sydäntä ja yhden keskellä pitkän viivan” Elina mutisi.

”Kolmiodraama. Tämä keskellä on sinun sydämesi, joka on lävistetty. Sinun sydämesi on rikottu, samoin uskosi rakkauteen. Uskosi rakkauden kaikenkattavaan voimaan, joka puhtaana täyttää koko ihmisen mielen, rikottuna jopa tuhoaa sen. Sinun sieluntoverisi valitsi toisen sydämessäsi olleen henkilön. Voi tyttöparkaa, kaksinkertainen petos on raskas kestää”, Martti sanoi, koskettaen kevyesti sormellaan kahvipuruja.

”Mistä te tiesitte?” Elina kysyi sydän pamppaillen. Aivan kuin Martti olisi sanonut ääneen lyhyesti hänen elämänsä kohtalokkaan tarinan, pelkistä puruista.

”Teidän katseenne on täynnä murhetta. Sydänsurunne ajoivat teidät pohjoiseen, Lappiin saakka. Luulen, että neiti kuuli Lapin taian kutsuvan itseään. Minäkin tunsin sen. Heräsin kutsuun, kuulin, miten Lapin taika loitsi minut luoksesi”, Martti vastasi salaperäisesti. Elina ei edes yrittänyt kysyä, mitä mies tällä kertaa tarkoitti.

”Osaatko kertoa mitään muuta? Mikä minua odottaa? Olenko tehnyt oikean ratkaisun jättäessäni etelän taakseni?” Elina kysyi sen sijaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin uskonut mihinkään naisten hömpötyksiin, ei horoskooppeihin, ennustuksiin taikka aaveisiin. Ja nyt hän huomasi kysyvänsä aivan tosissaan vanhalta lapin mieheltä omasta elämästään ja tulevaisuudestaan. Lapin taikaa, niinhän Martti sanoi. Ehkä hänen pitäisikin antaa Lapin taian vaikuttaa itseensä kaikin tavoin.

”Tyttökulta, sinä itse määräät tulevasi ja teet päätöksesi, olkoon ne sitten hyviä tai huonoja. Mutta jotain minäkin osaan vielä näinkin vuosien jälkeen lukea tulevasta. Lapin taika kutsui sinut tänne, parantamaan itsesi, joten päätöksesi ei voi olla väärä. Tiedäthän sen itsekin. Siitä, miten onnellisesti katselit jo ulkona uutta kotiasi. Purut kertovat myös muusta. Kun kosketin niitä, ne muodostivat uuden kuvion. Aivan kuten minä uumoilinkin, sinua odottaa vielä monta seikkailua. Sinut täytyy vain parantaa, korjata tuo pieni sydänparka, jotta kohtalosi voi ottaa uuden suunnan itselleen. Tällä kertaa sinua kohti kulkee jo oikea rakkaus, kunhan vain valitset kahdesta oikein. Valinta ei tule olemaan helppo, mutta elämän tarkoitus ei olekaan olla meille helppo, vaan opettaa”, Martti sanoi ja Elina katsoi pöydälle, jossa purut olivat nyt kuin kaksi nuolta kohti yhtä sydäntä.

Vanhaherra Martti kosketti silloin Elinaa kädestä, puristaen sitä kevyesti. Elina tunsi lämmön virtaavan kehonsa läpi eikä voinut vastustaa kyyneleitä miehen lohduttavien silmien edessä.

”Itke pois surusi. Jokaisen kyyneleen myötä vahvistut ja astut askeleen verran kohti uutta”, Martti kuiskasi.

Hetken aikaa Elina nyyhkytti paikoillaan, tuntien mielensä tosiaan keventyvän. Itkien Maken halveksuvia viestejä, nöyryyttävää eroa, menetettyä ystävyyttä ja rakkautta. Itkien äidin kovia sanoja hänestä ja erosta. Kyyneleet virtasivat vieraan miehen edessä, eikä Elina hävennyt niitä. Hän tiesi sisimmässään, että vanhaherra Martti halusi hänen parantuvan sydänsuruista.

 Martti irrotti otteensa ja pyyhkäisi liinalla pois purut pöydältä. Hän antoi Elinan rauhoittua hetken. itku väheni ja Elina pyyhkäisi hieman ärtyneesti kasvojaan. Ei sitä jaksaisi itkeä kokoajan, se oli uuvuttavaa.  Miten hirveältäkin hän mahtoi näyttää.

”No niin, neiti. Jospa näytän talosta muutakin kuin leivinuunin. Uuni savuttaa hieman, joten annetaan sen rauhassa lämmitellä ikääntynyttä taloa”, Martti sanoi sitten, vilkaisten erikoisesti Elinaa.

Vanhaherra johdatti Elinan toista pitkää käytävää pitkin, ohittaen salin, jonka huonekalujen päällä oli valkoiset lakanat suojaamassa pölyltä. Elina olisi halunnut vetää lakanat sivuun, mutta malttoi mielensä, sillä Martilla oli selvästi kiire talon toiselle puolelle. Kyllähän ehtisi laittaa täällä paikat kuntoon myöhemminkin.

Martti pysähtyi suuren peilin eteen, jonka pinta oli vuosien saatossa kärsinyt ja muuttanut väriään sameaksi. Mutta hyvin siitä silti näki kuvajaisensa.

”Neiti, katsokaa hetki peiliin”, Martti kehotti silmät tuikkien.

Elina katsoi peiliin, huomaten, miten hänen kuvajaisensa heijastui pinnasta välillä hymyilevänä ja sädehtivänä, välillä masentuneen synkkänä. Kaasuvalo teki selvästi temppujaan.

”Näettekö, miten kaunis ja nuori te olette? Miten teillä on vielä paljon elämää edessänne? Tyttöseni, teidän täytyy tästä lähtien joka aamu tähän peiliin ja sanoa, ”miten kaunis olen”.  

”En minä siihen kykene”, Elina mutisi vastentahtoisesti, väistäen katsomasta itseään saati vanhaherraa silmiin.

”Se on vaikeaa... ainakin aluksi. Varsinkin, jos on vuosien saatossa tottunut puhumaan itselleen väheksyvästi, toistaen toisten puheita ja omia ajatuksiaan, jotka eivät pidä paikkaansa”, Martti sanoi.

Elina vilkaisi jälleen hämmästyneenä Marttia, miettien, miten tämä tiesi. Osasiko mies lukea ajatuksia? Sellaisestakin Elina oli kuullut, vaikkei uskonutkaan mihinkään yliluonnolliseen.

”Minä näen asioita, joita toiset eivät näe. Niin on ollut aina ja niin on aina oleva. Sinä olet tullut tänne parantumaan ja peilin kohtaaminen on yksi askel kohti paranemista”, Martti sanoi hymyillen surumielisesti.

”En minä enää vihaa peilikuvaani niin paljon kuin aikaisemmin. Nykyisin ajattelen jo, että olen ihan tavallinen ja mukiinmenevä nainen... vaikka olinkin selvillä siitä, etten kelvannut Makelle. Entinen miesystäväni kun halusi täydellisen naisen itselleen...” Elina mutisi tuntien taas kyyneleiden pakottavan silmiään.

”Kuten sanoin, olet kaunis ja nuori, elämää täynnä. Älä anna toisten nakertaa sitä sinulta pois. Jokainen meistä on omalla tavallaan täydellinen ja ansaitsee onnen. Katso kuvajaistasi aamuisin ja näet ihmeen tapahtuvan. Hyväksy itsesi ja vapauta mielesi äänestä, joka kalvaa sinua”, Martti kehotti ja Elina huokaisi ääneen.

”Sanoit, ettei talon vanha isäntä käyttänyt takaovea kuin kerran?” Elina sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, johdatellen Marttia toiseen aiheeseen. Hän ei halunnut ajatella enempää peilikuvaansa, punaisia silmiään ja itkusta turvonneita kasvojaan. Sydän kertoi Martin puhuvan totta, hän ei saisi haukkua itseään turhaan. Sillä olivathan jo äiti ja Makekin tehneet sitä riittävän paljon.

”Selvä. Peili on näytetty sinulle. Sen vaikutus on jo alkanut, huomaan sen ajatuksistasi, nuori neiti. Takaovi on tuolla perimmäisessä huoneessa. Kerron sitten lisää”, Martti sanoi salaperäisesti.

Elina seurasi miestä ajatellen jälleen, miten hän luottikin tähän niin paljon, että kulki yksin tämän kanssa talossa, joka oli kaukana sivistyksen parista. Itse asiassa kun hän pohti asiaa tarkemmin, tuntui mukavalta luottaa toiseen ihmiseen. Niin pahasti hänen luottamuksensa oli rikottu, ja nyt hänen edessä kulki kumarassa vanha mies, jota hän olisi kai seurannut minne tahansa. Niin kummallinen elämä oli, ettei koskaan tiennyt, mitä se toisi eteen. Vanhaherran seurasta Elina oli hyvillään.

”Onko täällä kirjastokin...” Elina sanoi iloisesti yllättyneenä, kun he saapuivat pyöreään isoon saliin, jonka seinien hyllyt olivat täynnä kirjoja.

”Vanhoja pölyisiä kirjoja, joihin ei ole koskettu aikoihin. Odottaneet lukijaansa... ja nyt nuori neiti, takaovi on täällä. Senhän te halusitte nähdä”, Martti sanoi.

”Missä?” Elina ihmetteli, katselleen ympärilleen pyöreässä huoneessa, jossa oli vain yksi oveton kulkuväylä. Se, josta he olivat juuri tulleet.

”Avaa nuo suuren kaapin ovet ja pääset takaovelle. Se on sijoitettu piiloon tarkoituksella”, Martti kehotti.

Elina avasi kärsimättömästi talonpoikaiskaapin, joka olikin valekaappi. Sen läpi sai astella pieneen tunkkaiseen eteiseen, jota sivuseinän siro kaasulamppu valaisi.

”Sehän on yhtä sininen kuin talon etuovi”, Elina henkäisi.

”Niin on tarkoitettu. Talon takaovi ei ole mikä tahansa ovi. Ulkoa oven huomaa vain sitä etsivä. Mutta kun poistuu ulos samaisesta ovesta, puhdistuu ja jättää taakseen elämän murheet. Kun tästä ovesta astuu ulos viimeisen kerran, jättää taakseen itse elämän. Isoisäni ei käyttänyt tosiaan tätä ovea, vaan hän kulki etuovesta. Hän ei halunnut luopua surustaan, sillä surusta hän sai voimaa. Voimaa parantaa toisia”, Martti kertoi.

”Oliko isoisäsi siis jonkinlainen parantaja?” Elina kysyi innostuen vanhoista tarinoista. Hänen uusi talonsa kätki sisälleen salaisuuksia toinen toisensa perään.

”Niinkin voisi sanoa. Toiset parjasivat häntä Lapin noidaksi. Yhtäkaikki, hän halusi parantaa onnettomia. Hän paransi sydänsuruja, jotka voivat toisinaan kasvaa niin voimakkaiksi, että niihin kuolee. Hänen taitonsa tunnettiin lähipitäjissä. Vanhaksi hän eli, auttaen toisia, mutta surren itse omaa suruaan. Siten hän kykeni näkemään toisten sieluihin ja ajatuksiin, etsien lähdettä, joka oli ehtynyt ja kaatoi sinne parannuksen veden. Lääke saattoi olla rohto, puhe tai uni, mikä tahansa, mikä toimi parannettavaan henkilöön parhaiten. Muistan, miten eräs nuori tyttö Silja, viimeisillään raskaana oleva, oli menettänyt rakkaansa kulkutaudille. Silja oli jäänyt yksin, vailla omaisuutta, vailla kotia, sillä miehen veli oli häätänyt Siljan pois, aviottoman porton, kuten tytöstä oli juoruttu. Silja oli kuullut Särkyneitten Sydänten Aitasta ja minä löysin hänet sieltä itkemästä epätoivoisena. Hän oli menettänyt uskonsa elämään ja oli aikeissa heittäytyä koskeen. Onneksi hän oli kulkeutunut Aittaan, josta hän sai myös apua”, Martti sanoi.

”Sinä olit kovin nuori silloin, ja silti muistat tuollaisia asioita”, Elina hämmästeli.

”Niin, ehkäpä niin. Tiettyjä asioita ei unohda, ei omaa eikä toisten suruja. Minä... siis isoisäni auttoi Siljaa. Hänelle kutsuttiin takaisin elämänhalu Lapin rumpujen avulla. Se vastusteli, mutta palasi takaisin ruumiiseen. Silja sai jäädä vanhan isoisäni taloon asumaan. Isoisäni antoi hänen aviottomalla lapselleen nimensä ja sitä kautta talonsa, juuri ennen kuolemaansa. Suru menetyksestä yhdisti heidät viime hetkellä. Tiedän, ettei Silja unohtanut koskaan isoisäni ystävällisyyttä. Ei, vaikka jälkikäteen hänestä puhuttiin pahaa kylillä. Miten hän oli vain havitellut vanhan miehen omaisuutta. Vähänpä juorukelot tiesivät. Nykyisin tuollaisesta ei tarvitsisi välittää, mutta silloin ajat olivat toiset. Raskasta se oli Siljalle, mutta hän kesti sen, kuten oli kestänyt rakkaansa kuolemankin..." Martti puheli surumielisesti.

”Mitä Siljan lapselle kävi? Sanoit, että hän peri isoisäsi? Miten sinun sitten kävi?” Elina hämmästeli.

”Nyt minä puhuin hieman sivu suuni. Mutta annoin menneiden muistojen vallata mieleni. Unohdin, kuka olin ja mitä olin kertonut... kaikki meni niin kuin pitikin ja oli tarkoitettu. Sinäkin ymmärrät kohta... voi, siitä kaikesta on jo aikaa. Miten Silja parani tuskasta ja löysi onnen syntyvästä lapsestaan. Niinhän se on. Surusta saa voimaa, kunhan sitä osaa käyttää. Elina Hartola,  huomaat sen vielä. Olet jo nyt käyttänyt surustasi irronnutta voimaa ja ottanut askeleet kohti uutta elämää. Kunhan aikaa kuluu, osaat valjastaa surusi voiman”, Martti sanoi.

Elina huomasi silloin, että huoneeseen tulvi savua yllättävää vauhtia.

”Martti, miksi täällä on näin paljon savua?” Elina kysyi pelästyneesti ja alkoi yskiä, kun savu kohosi lattiasta ylöspäin.

”Kappas vaan. Minä en ajatellutkaan, että hormissa voisi olla kylmälukko. Leivinuuni savuttaa hetkisen, sitä kun ei ole vuosiin käytetty. On ehkä parempi, että avaamme oven”, Martti hymyili, muttei tehnyt elettäkään avatakseen itse sitä.

Elina siirtyi miehen ohitse, yrittäen avata sinistä ovea. Sen messinkinen kahva ei liikkunut suuntaan taikka toiseen.

”No niin, minä olin lähes varma, ettei ovi aukene sinulle. Sen ei ole tarkoituskaan vielä aueta. Sinä olet tullut tänne parantumaan, etkä ole läheskään vielä valmis astumaan ovesta. Minäkään en saa enää ovea auki, sillä olen kulkenut siitä sen ainoan kerran kun jätin maallisen taakseni”, Martti sanoi.

Elina katsahti hämmästyneesti Marttia savunmäärän lisääntyessä pienessä tilassa. Elina ei saanut sanottua sanaakaan. Lapin rummut alkoivat jälleen kumista jostain kaukaisuudesta, lyöden samaa tahtia hänen sydämensä kanssa.

”No niin, etelän tyttö. Minun täytyy sanoa, että on ollut suuri kunnia nähdä kotini siirtyvän omistajalle, joka on talon arvoinen. Kun rakensin talon ja siniset ovet niin ajattelin, että vielä kerran joku toinen kunnioittaa tämän talon salaisuuksia”, vanhaherra Martti sanoi.

”Mitä tarkoitat? Korjasitko kenties siniset ovet?” Elina kysyi hämmästyneesti Martilta, joka vain hymyili. Miehen hahmo näytti yllättäen muuttuvan läpinäkyväksi ja Elina räpytteli silmiään, ajatellen vain kaasuvalon ja savun tekevän hänelle tepposia.

”Minun täytyy nyt mennä. Aikani on tullut käydä maaten jälleen. Saat pian vieraita ja sinulle kerrotaan lisää talon ja aitan historiasta... minulle on yhä liian raskasta kertoa tarkemmin Särkyneitten Sydänten Aitasta, vaikka olen jo siirtynyt täältä iäisyyteen. Muistojen voima on valtava... Elina, ota vastaan se, mitä elämä sinulle tarjoaa. Paranna sydämesi äläkä sulje sitä... ota sydämeesi Lapin taika, tunne se, hyväksy se ilman ehtoja... olen loitsinut onnen luoksesi. Sinusta itsestäsi riippuu, toimiiko taikani...” vanhaherra sanoi, vihreiden silmien erottuessa yhä kirkkaina kuin smaragdit. Ne vangitsivat Elinan katseen, lempeät silmät, jotka halusivat viedä pois hänen surunsa. Rumpujen kumina tuntui nyt olevan lähtöisin Martista ja ääni täytti talon. Rummut kumisivat tasaisesti, täyttäen Elinan pään lempeällä äänellä. Lohduttaen, hymisten salaisuuksia aikojen takaa. Salaisuuksia, jotka Elinan sydän ymmärsi, mutta mieli huusi vastaan.

”Avaa sydämesi, pieni tyttö. Elämä koettelee ja elämä antaa. Ota vastaan minun lahjani, ota vastaan parannus. Astuit sinisestä ovesta, eikä se päästä sinua hetkeen pois. On aika parantua...” rumpujen keskeltä kaikui Martin matala ääni.

Vanhaherra Martin hahmo huojui entistä enemmän ja Elina tarrautui sinisen takaoven kahvaan ottaakseen siitä tukea. Martin kadotessa kuin ilmaan Elina alkoi huutaa. Huutaa pelosta, huutaa minkä sielu sieti. Samalla hänen mieleensä juolahti, että hän huusi ulos myös kaiken tuskan ja petoksen, sydänsurut, äidin ilkeyden, tahattoman ja tahallisen. Aivan kaiken. Hän huusi ja riuhtoi ovenkahvaa, saamatta ovea auki. Se ei liikahtanutkaan. Ovi oli kuin vanginnut hänet talon sisälle ja savun määräkin kasvoi, sakeni kuin hernerokkasumu. Kauhu valtasi Elinan sisältä päin. Ei kai uuni ollut sytyttänyt vanhaa taloa tuleen? Ei kai hän tukehtuisi savuun juuri, kun oli luullut saaneensa uuden alun elämälleen...

”Apua! Minun täytyy päästä ulos täältä! Auttakaa, joku! En saa happea!” Elina sai viimein muodostettua sanoja, itkien.

”Mikä hätänä?” lempeä miehen ääni kysyi silloin Elinan takaa.

Elina kääntyi äänen suuntaan hädissään, kykenemättä näkemään kunnolla, sillä talon täyttänyt savu kirveli todella pahasti. Silmiään siristellen Elina tuijotti komeron hämärässä huomaamatta ketään, ajattellen saaneensa hermoromahduksen ja nähneensä näkyjä Martinkin suhteen. Se kaikki oli aivan liikaa ja Elina vain istahti lattialle voimattomana, jatkaen itkemistä.

Jatkuu...

 

a la Suvi ©