Huojuvan talon siimeksessä osa 5

V Lapin poijat

 

”No mikä neidille nyt kävi? Et kai sentään pyörtynyt? Avataanpa ovi niin saadaan tänne raitista ilmaa neidille” samainen lempeä miehen ääni sanoi.

”Ei se ovi aukea. Se ei aukea minulle, koska minun pitää ensin parantua. Minun pitää päästä irti surusta ja ottaa siitä voimaa... siksi ovi ei aukea... olen liian surullinen...”, Elina toisti järkyttyneenä vanhaherra Martin sanoja.

”Eipä se ovi tietenkään aukea, mikäli lukkoa ei käännä oikeaan suuntaan. Tämä takaovi on siitä mielenkiintoinen, että sen lukko aukeaa toiseen suuntaan kuin normaalisti on lukkojen laita... kas näin, happea etelän neidolle”, toinen miehen ääni sanoi.

Elina räpytteli silmiään yhä itkien. Savun kadotessa ilmavirran mukana ulos hän sai kohdistettua katseensa auttajiin, jotka olivat ilmestyneet kuin tyhjästä siihen. Istuen yhä lattialla hän tuijotti hämillään kahta miestä, joiden läsnäoloa ei ymmärtänyt. Miten vanhaherra Martti oli voinut kadota kuin salamaniskusta ja tämän tilalla seisoi nyt kaksi noin kolmekymppistä miestä? Miksi ovi oli auennut heille, muttei hänelle? Elina ei saanut järkytykseltään sanottua vielä sanaakaan, mutta onneksi hän sai lopetettua itkunsa.

”Leivinuunia ei ole käytetty vuosikymmeniin. Ei ihme, että se savuttaa sisälle kaiken. Pellitkin olivat unohtuneet liian kiinni. Vaikka eihän sitä voi etelän neito kaikkea tietää, tällaisessa vanhassa maalaistalon murjussa on omat kommervenkkinsa. Sen tähden me tulimmekin tänne. Tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Teitä pitää auttaa ja neuvoa talon tavoille. Sillä tehän olette varmaankin neiti Elina Hartola, tämän Huojuvan talon uusi omistaja”, silminnähden komea, tummahiuksinen ja tummasilmäinen nuorehko mies sanoi, hymyillen valloittavasti.

Tämän vierellä seisoi vihreäsilmäinen mies, hieman samaa näköä omaava, mutta lyhyempi ja jykevämpi. Miehen päässä oli vanhanaikainen kalastajanlakki, joka puki miestä kuitenkin hyvin. Mies ei hymyillyt, mutta katseli häntä silmät tuikkien. Samanlaiset vihreät silmät kuin vanhalla Martilla, Elinan mieleen juolahti. Yhtä läpitunkevat ja kaikennäkevät.

”Päivää taloon sitten. Neiti on selvästi järkyttynyt jostain pahemman kerran, kun ei saa sanakaan suustaan. Minä olen Aslak ja tässä on veljeni Arttu”, tummasilmäinen Aslak sanoi ja ojensi kättään Elinalle, joka tarttui siihen yhä hämillään.

Aslak veti Elinan ylös yhdellä heilautuksella lähes syliinsä, mutta pysäytti liikkeen juuri ajoissa. Yhä virnistellen kuin pahakurinen poika mies katseli Elinaa päästä varpaisiin. Ei pahalla tavalla, vaan kuten aikuinen mies katsoo hyväksyvästi naista. Elinan posket alkoivat punoittaa ja hän mietti, miten mahtoikaan näyttää hirveältä.

”Niin, osuinko oikeaan neidin nimestä?” Aslak kysyi hymyillen ja sipaisi Elinan hiuksia pois tämän suusta.

”Ky... kyllä. Olen Elina Hartola... voi kauheaa... mitä täällä tapahtuu... mihin vanhaherra Martti katosi? Näittekö te häntä? Ei ihminen voi kadota sillä lailla ilmaan... ei kai Martille käynyt huonosti, kun mies on niin vanhakin?” Elina sai viimein sanottua alkaen jälleen nyyhkyttää.

”Anteeksi mitä sinä sanoit? Kuka oli täällä ja katosi?” Aslak kysyi katsoen oudosti Elinaa.

”Vanhaherra Martti. Tämän talon entinen omistaja. Hän kertoi minulle talon historiasta lyhyesti ja sitten hän vain katosi. Ilmaan, jälkiä jättämättä... savutti niin kovin, joten ehkä näin harhoja ja Martti vain pyörtyi... en päässyt ulos sinisestä takaovesta. Yritin, mutta vanhaherra Martti oli sanonut, että minun pitää ensin parantua surustani, jotta ovi aukeaa... sitten te ilmestyitte tänne yhtä lailla kuin tyhjästä... olenko minä nyt sekoamassa... oletteko tekään edes täällä” Elina sopersi yhä itkua tihrustellen.

Miehet katsoivat toisiinsa ja sitten ympärilleen, kuin odottaen näkevänsä jotain yllättävää. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään, mutta Arttu otti päästään pois lakin kunnioittavasti.

”Nyt minä ymmärrän. Vai on vanhaherra Martti käynyt visiitillä. Se ei ole kyllä mikään ihme, sillä ensimmäistä kertaa Huojuva talo on siirtynyt Kolehmaisten suvun hallinnasta vieraalle. Kaiken lisäksi etelän ihmiselle. Tokihan vanhaherran piti tulla tarkistamaan, että uusi omistaja on sitä mitä talo tarvitsee. Neiti, ei teidän tarvitse olla peloissanne. Kukaan ei ole koskaan joutunut kärsimään Martin tapaamisesta, päinvastoin. Hän ilmestyy vain harvoille ja valituille ihmisille. Heille, jotka tarvitsevat apua”, Arttu sanoi matalalla äänellä, silmät hymyillen, mutta muuten vakavana.

”Mitä tarkoitat?” Elina kysyi, peläten vastausta. Mies ei voinut puhua aaveesta. Eihän kummituksia ole olemassakaan, niinhän sanottiin aina. Eikä hän uskonut aaveisiin, ei todellakaan. Se oli humpuukia...

”Martin aave on eräänlainen legenda täällä syrjäseuduilla. Hänen kerrotaan tulevan esiin silloin, kun ihmisen suru on liian raskas kestää. Sen tiedän kertoa, että Martti itse menetti eläessään sekä vaimonsa että vastasyntyneen poikansa. Synnytykseen aitassa. Surustaan hän ammensi voimaa auttaa muita kärsiviä”, Arttu totesi.

”Ja minä luulin, että Martti puhui isoisästään. Mutta hän kertoikin omasta surustaan...” Elina miltei kuiskasi ymmärtäessään vanhan miehen surun. Hän pudisti päätään, ajatus aaveen surusta oli hullu... ehkä hän oli tullut hulluksi, kuka tietää...

”Eli vanha Martti puhui sinulle?” Arttu kysyi yllättyneenä.

”Kyllä. Hän kertoi isoisästään ja siitä, miten tämä oli menettänyt rakkaansa. Minä en ymmärtänyt, että hän puhui itsestään. Samalla hän esitti minulle Huojuvaa taloa, sen tapoja, keitti vanhanajan pannukahvitkin minulle, kertoi sinisistä ovista”, Elina puuskahti yhtä soittoa, tuntien itkun olevan taas lähellä.

”Mielenkiintoista. En ole koskaan kuullut, että vanhaherra Martti olisi puhunut. Saati keittänyt pannukahvia, jota hän tarjosi eläessään jokaiselle taloon eksyneelle kulkijalle... yleensä hän on vain ilmestynyt ja koskettanut avun tarvitsijaa, auttaen tätä kestämään surunsa...” Arttu sanoi ja silmäili kiinnostuneesti Elinaa.

”Tuo on kyllä vain kylän vanhojen akkojen höpinää. Minä en ole nähnyt koskaan vilaustakaan kummituksista saati tämän talon entisestä omistajasta Martista. Olenhan kuitenkin hänen jälkeläinen sinun tavoin Arttu, joten luulisi, että minäkin olisin tavannut sen kuuluisan herran. Mutta ei, ei pihahdustakaan, ei edes pientä vilahdusta aaveista. Täällä on aina ollut hiljaista ja tylsää, jos olen sattunut tännepäin kuljeksimaan”, Aslak sanoi.

”Sen minä kyllä ymmärrän. Olet Aslak kaikkea sitä, mitä vanhaherra Martti piti nykyajan hölmöytenä ja aikaansaannoksena. Varsinainen sarjarakastaja, surujen tuottaja, levoton kulkija”, Arttu tokaisi, kuitenkin hyväntahtoiseen sävyyn.

”Äläs nyt roikale noin puhu veljestäsi. Minä olen ihan yhtä kunniallinen kuin sinäkin. Varjelen neitojen kunniaa, mutta eiväthän ne neidot halua sitä säilyttää. Eihän ole minun syytäni, jos syliini tupsahtelee niitä suloisia olentoja tämän tästä. Minkä minä sille voin, että rakastan kaikkia naisia ja he minua... toki joskus sitä tulee särjettyä sydämiä, mutta mitä enemmän ikää tulee, niin sitä selvemmin osaan välttää aiheuttamasta suruja. Minä haluan omalla tavallani parantaa sydänsuruista”, Aslak sanoi ja vilkaisi samalla Elinaa huvittuneesti. Elinan posket punoittivat välittömästi toisen katseen edessä.

”Olet rakas veljeni, mutta olet totta tosiaan sydäntensärkijä. Jos vanhaherra Martti eläisi vielä, olisi hänellä aitassaan paljon parannettavia potilaita sinun jäljiltäsi”, Arttu hymähti.

”Kenties, veli, kenties. Mutta ainahan sitä voi muuttua. Vanhaherra Marttikin saattaisi ilmestyä minulle, jos en olisi niin pahamaineinen hänen autuaassa mielessään. Vaikken tiedä, onko muuttuminen sen aaveen tapaamisen arvoista”, Aslak vastasi olkiaan kohauttaen.

Elina kuunteli hämillään lapin veljesten puheita. Hän pani merkille, että veljesten välinen side näytti olevan vahva ja hyvä. He naljailivat toisilleen, mutta kumpikaan ei näyttänyt panevan pahakseen toisen sanoja. Ja nämäpuhuivat vanhasta Martista aivan muina miehinä.

 ”Oletteko te aivan tosissanne? Te puhutte kuin Martin olemassaolo olisi itsestäänselvyys. Eihän aaveita ole olemassakaan. Ja silti minä olen näköjään keskustellut tänään sellaisen kanssa. Vaikken voi uskoa sitä, se kuulostaa mielipuoliselta. Mutta tänään tapahtui jotain, jota en osaa selittää”, Elina puhahti keskeyttäen toiset.

”Niin veljenikin uskoo, että vanhaherra Martin aavetta ei ole olemassa. Mutta hän ei olekaan kohdannut vanhaa aavetta koskaan. Hänellä ei ole ollut siihen tarvetta. Hyvä niin. Vain harva näkee sen aaveen... Usko minua, Elina Hartola. Et ole ainoa surullinen kulkija, joka on törmännyt vanhaherra Marttiin. Minä olen kanssa nähnyt Martin, tuntenut hänen läsnäolonsa kärsimykseni ollessa suurimmillaan. Sinun surusi on ollut selvästi niin koskettava, että se on herättänyt vanhan Martinkin levosta”, Arttu sanoi ja katsoi tutkivasti Elinaa, Aslakin vain kuunnellessa hiljaa veljeään.

Elina käänsi katseensa alas, tuntien kyynelten polttavan jälleen silmiään. Mikä siinä oli, että piti kokoajan nyyhkyttää... hän ei halunnut enää itkeä lapin miesten edessä. Eikä itkeä muutenkaan.

”No niin, Arttu. Riittää jo etelän neidon pelotteleminen ja itkettäminen. Kummituksista viis, tänne taloon on nyt saatu eloa vuosikymmenten jälkeen. Etelänneidot ovat aina tervetulleita tänne”, Aslak sanoi rempseästi.

”Totta puhut, veliseni. Talo tarvitsee naisen kosketusta. Sellaista täällä ei ole ollutkaan Martin ottaman ”ottotyttären” Siljan jälkeen”, Arttu sanoi ja katseli lempeästi itkua vastustelevaa Elinaa.

”Siljastakin Martti kertoi...” Elina kuiskasi ja räpytteli yhä silmiään.

Hän ei ollut odottanut mitään tällaista ostaessaan silmänräpäyksessä vanhan talon Lapin perukoilta. Ei täällä pitänyt olla kummituksia saati lapin miehiä. Täällä hänen oli pitänyt saada surra rauhassa, olla piilossa kaikilta, unohtaa nöyryytys ja petos. Kaiken lisäksi häntä ihmetytti, miten mukavalta veljesten seura tuntui. Nämä olivat ventovieraita, mutta tuntuivat tutuilta. Varsinkin nyt tunne oli outo, kun hän oli vielä niin järkyttynyt Martin katoamisesta. Aivan kuin hän olisi yhä nähnyt unta, josta ei vain herännyt. Olihan sellaisiakin painajaisia, jotka vain jatkuivat ja tuntuivat todelta... kunnes heräisi. Elina nipisti itseään käsivarresta, ja kipu oli niin elävä, että hän hylkäsi äskeiset mietteensä.

”No olet sitten hereillä?” Aslak kysäisi pilke silmäkulmassaan huomatessaan Elinan teon.

”Pakkohan sitä oli kokeilla”, Elina mutisi punastuen lopullisesti.

”Se on tarkistettu. Voimmeko olla vielä mitenkään muutoin avuksi? Ja aiommeko seisoskella tässä eteiskomerossa koko ajan, vaikka iso talo ja lämmin keittiö kutsuvat ainakin minua” Aslak kysyi silmät tuikkien.

”Älä välitä veljestäni. Hän on iloluonteinen veikkonen. Ja hänen huumorintajunsa puhkeaa yleensä esiin väärällä hetkellä”, Arttu sanoi.

”En vain kestä nähdä surullisia neitoja. Surun saa pyyhittyä pois hymyllä”, Aslak virnisti eikä Elina voinut vastustaa miehen veijarimaista hymyä.

”No niin, tulihan se sieltä. Ehta etelän hymy”, Aslak sanoi ja Elina purskahti nauruun, yllättyen siitä eniten itse.

”Mennään ihmeessä keittiöön. Haluan saada leivinuunin toimimaan, jotta talo lämpenee yötä vasten”, Elina sanoi sitten pyyhkien silmiään. Häntä harmitti niin paljon, että oli lähes ilman meikkiä, hiuksetkin sotkuisina toisten edessä. Ohittaessaan käytävän peilin Elinan mieleen juolahti Martin sanat, miten hänen pitäisi olla armollinen omalle peilikuvalleen. Nuori ja kaunis, niinhän se vanha aave oli sanonut. Elina alkoi olla lopullisesti varma, ettei ollut nähnyt harhoja. Kaikki oli tapahtunut. Ei tässä muutakaan selitystä keksinyt. Tuskinpa kukaan olisi halunnut huijata häntä, vaikka sekin ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä. Mutta kuka tahansa olisi voinut ostaa talon, joten miksi hänet haluttaisiin täältä pois nyt? Hän ei uskonut, että lapin miehet ainakaan olivat huijareita.

Istuessaan keittiössä lämmittävän leivinuunin vieressä Elina päätti tiedustella talon myynnistä. Olihan se hyvä varmistua, ettei kukaan toinen halunnut tätä taloa.

”Miksi te myitte tämän Huojuvan talon, ja niin edulliseen hintaan? Tällähän on kuitenkin virkistysalueena oma arvonsa?”, Elina kysyi.

”Itse asiassa perikunta myi. Ei meillä ole ollut käyttöä tälle rojulle... anteeksi, tehän tämän ostitte, mutta eihän tämä talo ole missään priimakunnossa. Mutta kesämökin kaltaisena tämähän menee hyvin, kun paikka on sinänsä hieno. Mutta ei tästä olisi saanut enempää rahaa kiskottua. Ainakaan lähiseudun asukakat eivät halunneet ostaa taloa, jossa kummittelee. Niin niiden akkojen puheet vaikuttavat”, Aslak sanoi.

”Minä olen hieman toista mieltä. Olen aina pitänyt tästä paikasta ja sen rauhallisuudesta. Ja jos kummitusjutut pelottavat ostajia pois, niin eihän sille mitään mahda. Kuitenkin täällä on tapahtunut yhtä sun toista. Kuten tämä etelän neitokin sai huomata... Mutta perikunta halusi myydä talon, sillä niin oli säädetty aikanaan vanhaherra Martin testamentissa. Talo piti laittaa myyntiin tarkkaan säädettynä hetkenä”, Arttu sanoi.

”Hetkinen... siis oliko tosiaan niin, että Martin tahdon mukaisesti Huojuva talo laitettiin myyntiin juuri tänä keväänä?” Elina kysyi.

”Kyllä. Se oli sinänsä omituinen asia. Mutta isämme, joka talon peri, halusi noudattaa vanhan miehen tahtoa, sillä hän oli kunnioittanut Marttia kovin eläessään. Joten talo pantiin myyntiin ja sinä huomasit myynti-ilmoituksen. Muita tarjouksia ei edes tullut, joten sinusta tuli ilma kilpailua uusi omistaja”, Arttu sanoi, katsoen jälleen mietteliäästi Elinaa.

Elina yritti saada mielensä ymmärtämään tapahtuneita. Oliko hänen ollut tarkoitus ostaa tämä talo? Oliko Martti testamenttia tehdessään nähnyt tulevaan? Mutta miksi Huojuva talo oli laitettu juuri sillä hetkellä myyntiin, vanhan tahdon mukaan? Oliko se vain sattumaa? Hän puisteli päätään hulluille ajatuksille. Ainakin hän oli varma, etteivät lapin miehet yrittäneet huijata häneltä taloa. Jos kerran muita ostajia ei ollut edes ollut.

”Toivottavasti vanhaherra Martti ei pelottanut sinua pois täältä? Uskallatko jäädä tänne yksin? Toki me voimme olla täällä vielä kotvasen, sillä tarkoituksemme oli tullakin tarkistamaan, että täällä on kaikki kunnossa. Mutta iltaa vasten meillä on menoa. Olimme menossa tarkistamaan lähiseudulla laiduntavia porolaumaamme”, Arttu tiedusteli hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Kyllä. Tämä on minun uusi kotini. Kaikenlisäksi minä tunnen yhä itseni tervetulleeksi tänne. Kaikesta huolimatta. Vaikka tokihan minua pelottaa ajatus siitä, että kohtaan aaveen uudestaan... yritän vain ajatella, ettei mitään aavetta ollutkaan. Ehkä se kaikki oli vain valveunta. Olen tullut pitkän matkan Helsingistä ja nukkunut vain vähän. Puhumattakaan omista murheistani, jotka ovat valvottaneet minua. Mutta Martti oli niin todellinen. Minusta tuntui kuin olisin tavannut vanhan hyvän ystävän... en tiedä mitä ajatella enää”, Elina vastasi.

”Ehkä etelän neidin ei kannata miettiä sen enempää aaveita. Sen voin vannoa, ettei vanhaherra Martti halua pahaa sinulle eikä myöskään pelästyttää uudestaan. Minä olen varma, että vanhaherra Martti toivotti sinut tervetulleeksi tänne. Hänen vanha kotinsa ansaitsee hyvän uuden asukkaan. Ja sinä olet sitä”, Arttu sanoi yllättävän lempeästi.

”Ja minä aion pitää tästä talosta hyvää huolta. Minäkin uskon siihen, että vanhaherra Martti hyväksyi minut. Hän ilmestyi minulle ja kertoi minulle asioista. Itse asiassa hän antoi minulle tämän...” Elina sanoi ja otti taskustaan esiin ison rautaisen aitan avaimen. Hän oli juuri muistanut, että Martti oli antanut sen hänelle. Martti, lempeä vanhus, joka oli ollut aave. Miten oudolta tuo ajatus tuntuikaan. Miten hän olisi muuten saanut avaimen, jollei Martti olisi sitä ojentanut? Hän, tavanomainen nainen etelästä, oli kohdannut Lapissa oikean kummituksen. Siinä olisi kerrottavaa... tosin ei hän voisi ainakaan äidilleen kertoa. Ja Makelle ja Merille hän ei enää koskaan kertoisi mitään elämästään. Joten kenelle hän voisi edes kertoa? Paitsi edessään seisoville uusille tuttavuuksille. Lapin erämaiden miehille.

”Oho. Tuota avainta en ole nähnyt vuosikymmeniin. Itse asiassa aittakin on ollut suljettuna lapsuudestani lähtien. Haluaisin kovin käydä Särkyneitten sydänten aitassa. Siis jos seura kelpaa...” Arttu sanoi ja hieman punehtui poskiltaan.

”Minäkin tulen mielelläni”, Aslak sanoi siihen väliin hieman närkästyneen oloisena. Elina mietti, oliko Aslak odottanut, että hän huomioisi vain tätä eikä Arttua. Sillä tämä vaikutti lähes mustasukkaiselta.

”Olisin todella iloinen seurasta. Olen vielä järkyttynyt tapahtumista, mutta ehkä aittaan tutustuminen vie ajatukseni pois kaikesta kummittelusta”, Elina vastasi sitten, miettien, että jälleen kerran hän luotti lähes sokeasti vieraisiin miehiin. Vastoin omaa järkeään. Mutta nämä lapin miehet vaikuttivat hyviltä ja luotettavilta ihmisiltä. Aslak taisi olla vain kunnon naistennaurattaja. Arttu sen sijaan oli toisenlaisen oloinen. Jäyhä ja hiljaisempi. Mies katsoi häntä niin vakavana, kuin ottaen osaa hänen suruunsa. Artun silmät olivat todellakin yhtä vihreät ja lempeät kuin vanhalla Martilla. Toisin kuin vilkkuvasilmäinen Aslak, joka iski hänelle silmää jos heidän katseensa sattuivat kohtaamaan. Nuo silmät vilkuilivat varmasti kaikkien hameenhelmojen perään, kuten miehen velikin oli naljaillut.

”Eiköhän sitten mennä kurkistamaan aittaan. Aittaa kutsuttiin aikoinaan Särkyneiden sydänten aitaksi, koska sinne tultiin nimenomaan hakemaan parannusta sydänsuruihin. Minullekin kerrottiin lapsena, että siellä vanhaherra Martti oli parantanut yhden sun toisenkin murheen...” Arttu kertoi ja Elina katseli avainta, jonka oli saanut. Aaveelta, oli se sitten totta tai ei. Avain oli kuitenkin nyt hänen. Oliko siinä avaimessa ratkaisu kaikkeen hänen elämässään?

Jatkuu...

a la Suvi ©

Huojuvan talon siimeksessä osa 4

IV Sinisten ovien välissä

 

Vanhan talon hieman ummehtunut tuoksu ei hävinnyt mihinkään ilmavirran mukana. Pikemminkin haju tuntui voimistuvan, kuin kiertäen ja kaartaen Elinan ympärillä, tutkien, toivottaen tervetulleeksi. Elina oli lähellä itkeä, sillä niin kodikkaalta hänestä tuntui. Hämärässä eteistilassa, näkemättä kunnolla eteensä. Vieraan vanhan miehen seistessä hänen vieressään silmät hehkuen. Elina hieman ihmetteli, miten miehen silmät erottuivatkin vihreinä näin hämärässä. Mutta silloin hänen niskansa takaa kuului kova naksahdus ja Elina hypähti ilmaan valon ilmestyessä aivan hänen silmiensä eteen.

”Kaasuvalo?” Elina henkäisi ihastuksesta sinertävän valon vallatessa ympäristön.

”Kyllä tänne on kuulemma nykyajan sähkötkin vedetty... mutta ei niitä kovia sähkölamppuja. Kaasuvalon valossa minäkin täällä kuljin, eivätkä talon perijät halunneet muuttaa talon tapoja”, Martti vastasi.

”Aivan ihanaa. Minä en haluakaan tavallista valoa tämän jälkeen. Näyttää siltä kuin aika olisi pysähtynyt täällä”, Elina huokaisi ihastellen samalla ympärilleen eteiskäytävässä.

”Loistavaa”, Martti myhäili itsekseen, Elinan jo kävellessä eteenpäin kohti keittiötä, josta erottui valtavan suuri leivinuuni. Yhtä valkoisena kuin se olisi ollut juuri maalattu. Ainoastaan lieden tummuus ja ruostuneet levyt paljastivat, että uuni oli vanha.

Sivellessään leivinuunin karheaa pintaa Elina oli itkeä. Ei surusta ja tuskasta, kuten autossa, vaan lämmöstä. Vaikka uuni oli kylmä ja talossakin oli viileää.

”Leivinuunin voisi sytytellä päälle, niin lämpö virtaa taloon alta aikayksikön”, Martti sanoi kuin lukien hänen ajatuksensa.

”En ole koskaan sytyttänyt puu-uunia”, Elina empi.

”Pökköä vain pesään ja ohuita puulastuja sekä kaarnaa sytykkeeksi. Siinä kestää kotvasen, mutta kyllä kuivat puut ovat pian täydessä tulessa”, Martti ohjeisti ja Elina teki työtä käskettyä.

”Niin, eipä ole tätä uunia käytetty... kun odotamme talon lämpiämistä, ota ihmeessä kuppi ehtaa kahvia. Se lämmittää ruumista ja mieltä”, Martti kehotti sitten.

Elina vilkaisi miehen osoittamaan suuntaan, huomaten pienen kaasuhellan aivan ison huoneen perällä. Vanhaakin vanhempi iso punaisenruosteinen kahvipannu kiehui niin että nokka puhisi höyryä. Elina sammutti kaasun ja Martin ohjeiden mukaisesti kaatoi ensin vähän kahvia kuppiin ja takaisin pannuun sekoittaakseen siitä oikeanlaisen.

Elina otti kupin mustaa kuumaa kahvia, jossa näkyi kunnolla kahvinpuroja. Hän ei ollut ennen juonut pannukahvia ja sen pehmeä maku yllätti hänet täysin.

”Aivan toisenlaista kuin suodatinkahvi”, Elina henkäisi.

”Tuo on ehtaa Lapin kahvia. Talon yksi säännöistä on, että täällä nautitaan vain Lapin omaa kahvia, vahvaa ja puruista”, Martti sanoi, katsellen kaihoisasti, miten Elina nautti kuumasta juomasta.

”Siihen sääntöön ei ole puuttumista. Ettekö te ota?” Elina tiedusteli kohteliaasti.

”Voi, ei ole enää vuosiin kahvi sopinut tälle vanhalle miekkoselle. Mutta neiti nauttii vain kahvista kaikessa rauhassa”, Martti kehotti ja Elina katseli ympärilleen. Keittiössä oli vanhat ruusutapetit, joiden kulahtanut väri kertoi niiden olevan viime vuosisadan alusta. Vanhat vihertävät talonpoikaiskaapit olivat täynnä astioita. Keittiön ikkunan edessä oli talonpoikaispirttipöytä penkkeineen. Pöydälle oli asetettu kanervankukkia täynnä oleva maljakko ja Elina ajatteli, että se taisi olla vanhaherra Martin käsialaa. Mies oli halunnut toivottaa hänet tervetulleeksi kahvin ja Lapin kukkien kera. Ja onnistunut siinä täydellisesti.

Kun Elina oli juonut kahvinsa, Martti otti yks kaks kupin hänen kädestään ja kumosi sen sisustan ylösalaisin pirttipöydälle. Sitten mies nosti kupin ylös ja katseli pitkään pöydälle ilmestynyttä purukasaa. Elina katseli miestä hämmästyneenä, muttei kehdannut kysyä mitä tämä oikein meinasi.

”Minä arvasin... voi teitä, tyttöparka...” Martti sanoi hiljaa.

”Osaatteko te ennustaa kahvinpuruista?” Elina kysyi vaimeasti.

”Niin, tämä on meidän vanhojen ihmisten höpinöitä. Jo isoäitini opetti minulle tämän taidon... katsokaa neiti tarkemmin. Näetkö mitään itse? Voihan olla, että teilläkin on kykyjä lukea kahvinpuruja”, Martti kehotti Elinaa.

Elina katsoi purukasaa, hätkähtäen sitten taaksepäin. Ei voinut olla totta...

”Näen kolme sydäntä ja yhden keskellä pitkän viivan” Elina mutisi.

”Kolmiodraama. Tämä keskellä on sinun sydämesi, joka on lävistetty. Sinun sydämesi on rikottu, samoin uskosi rakkauteen. Uskosi rakkauden kaikenkattavaan voimaan, joka puhtaana täyttää koko ihmisen mielen, rikottuna jopa tuhoaa sen. Sinun sieluntoverisi valitsi toisen sydämessäsi olleen henkilön. Voi tyttöparkaa, kaksinkertainen petos on raskas kestää”, Martti sanoi, koskettaen kevyesti sormellaan kahvipuruja.

”Mistä te tiesitte?” Elina kysyi sydän pamppaillen. Aivan kuin Martti olisi sanonut ääneen lyhyesti hänen elämänsä kohtalokkaan tarinan, pelkistä puruista.

”Teidän katseenne on täynnä murhetta. Sydänsurunne ajoivat teidät pohjoiseen, Lappiin saakka. Luulen, että neiti kuuli Lapin taian kutsuvan itseään. Minäkin tunsin sen. Heräsin kutsuun, kuulin, miten Lapin taika loitsi minut luoksesi”, Martti vastasi salaperäisesti. Elina ei edes yrittänyt kysyä, mitä mies tällä kertaa tarkoitti.

”Osaatko kertoa mitään muuta? Mikä minua odottaa? Olenko tehnyt oikean ratkaisun jättäessäni etelän taakseni?” Elina kysyi sen sijaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin uskonut mihinkään naisten hömpötyksiin, ei horoskooppeihin, ennustuksiin taikka aaveisiin. Ja nyt hän huomasi kysyvänsä aivan tosissaan vanhalta lapin mieheltä omasta elämästään ja tulevaisuudestaan. Lapin taikaa, niinhän Martti sanoi. Ehkä hänen pitäisikin antaa Lapin taian vaikuttaa itseensä kaikin tavoin.

”Tyttökulta, sinä itse määräät tulevasi ja teet päätöksesi, olkoon ne sitten hyviä tai huonoja. Mutta jotain minäkin osaan vielä näinkin vuosien jälkeen lukea tulevasta. Lapin taika kutsui sinut tänne, parantamaan itsesi, joten päätöksesi ei voi olla väärä. Tiedäthän sen itsekin. Siitä, miten onnellisesti katselit jo ulkona uutta kotiasi. Purut kertovat myös muusta. Kun kosketin niitä, ne muodostivat uuden kuvion. Aivan kuten minä uumoilinkin, sinua odottaa vielä monta seikkailua. Sinut täytyy vain parantaa, korjata tuo pieni sydänparka, jotta kohtalosi voi ottaa uuden suunnan itselleen. Tällä kertaa sinua kohti kulkee jo oikea rakkaus, kunhan vain valitset kahdesta oikein. Valinta ei tule olemaan helppo, mutta elämän tarkoitus ei olekaan olla meille helppo, vaan opettaa”, Martti sanoi ja Elina katsoi pöydälle, jossa purut olivat nyt kuin kaksi nuolta kohti yhtä sydäntä.

Vanhaherra Martti kosketti silloin Elinaa kädestä, puristaen sitä kevyesti. Elina tunsi lämmön virtaavan kehonsa läpi eikä voinut vastustaa kyyneleitä miehen lohduttavien silmien edessä.

”Itke pois surusi. Jokaisen kyyneleen myötä vahvistut ja astut askeleen verran kohti uutta”, Martti kuiskasi.

Hetken aikaa Elina nyyhkytti paikoillaan, tuntien mielensä tosiaan keventyvän. Itkien Maken halveksuvia viestejä, nöyryyttävää eroa, menetettyä ystävyyttä ja rakkautta. Itkien äidin kovia sanoja hänestä ja erosta. Kyyneleet virtasivat vieraan miehen edessä, eikä Elina hävennyt niitä. Hän tiesi sisimmässään, että vanhaherra Martti halusi hänen parantuvan sydänsuruista.

 Martti irrotti otteensa ja pyyhkäisi liinalla pois purut pöydältä. Hän antoi Elinan rauhoittua hetken. itku väheni ja Elina pyyhkäisi hieman ärtyneesti kasvojaan. Ei sitä jaksaisi itkeä kokoajan, se oli uuvuttavaa.  Miten hirveältäkin hän mahtoi näyttää.

”No niin, neiti. Jospa näytän talosta muutakin kuin leivinuunin. Uuni savuttaa hieman, joten annetaan sen rauhassa lämmitellä ikääntynyttä taloa”, Martti sanoi sitten, vilkaisten erikoisesti Elinaa.

Vanhaherra johdatti Elinan toista pitkää käytävää pitkin, ohittaen salin, jonka huonekalujen päällä oli valkoiset lakanat suojaamassa pölyltä. Elina olisi halunnut vetää lakanat sivuun, mutta malttoi mielensä, sillä Martilla oli selvästi kiire talon toiselle puolelle. Kyllähän ehtisi laittaa täällä paikat kuntoon myöhemminkin.

Martti pysähtyi suuren peilin eteen, jonka pinta oli vuosien saatossa kärsinyt ja muuttanut väriään sameaksi. Mutta hyvin siitä silti näki kuvajaisensa.

”Neiti, katsokaa hetki peiliin”, Martti kehotti silmät tuikkien.

Elina katsoi peiliin, huomaten, miten hänen kuvajaisensa heijastui pinnasta välillä hymyilevänä ja sädehtivänä, välillä masentuneen synkkänä. Kaasuvalo teki selvästi temppujaan.

”Näettekö, miten kaunis ja nuori te olette? Miten teillä on vielä paljon elämää edessänne? Tyttöseni, teidän täytyy tästä lähtien joka aamu tähän peiliin ja sanoa, ”miten kaunis olen”.  

”En minä siihen kykene”, Elina mutisi vastentahtoisesti, väistäen katsomasta itseään saati vanhaherraa silmiin.

”Se on vaikeaa... ainakin aluksi. Varsinkin, jos on vuosien saatossa tottunut puhumaan itselleen väheksyvästi, toistaen toisten puheita ja omia ajatuksiaan, jotka eivät pidä paikkaansa”, Martti sanoi.

Elina vilkaisi jälleen hämmästyneenä Marttia, miettien, miten tämä tiesi. Osasiko mies lukea ajatuksia? Sellaisestakin Elina oli kuullut, vaikkei uskonutkaan mihinkään yliluonnolliseen.

”Minä näen asioita, joita toiset eivät näe. Niin on ollut aina ja niin on aina oleva. Sinä olet tullut tänne parantumaan ja peilin kohtaaminen on yksi askel kohti paranemista”, Martti sanoi hymyillen surumielisesti.

”En minä enää vihaa peilikuvaani niin paljon kuin aikaisemmin. Nykyisin ajattelen jo, että olen ihan tavallinen ja mukiinmenevä nainen... vaikka olinkin selvillä siitä, etten kelvannut Makelle. Entinen miesystäväni kun halusi täydellisen naisen itselleen...” Elina mutisi tuntien taas kyyneleiden pakottavan silmiään.

”Kuten sanoin, olet kaunis ja nuori, elämää täynnä. Älä anna toisten nakertaa sitä sinulta pois. Jokainen meistä on omalla tavallaan täydellinen ja ansaitsee onnen. Katso kuvajaistasi aamuisin ja näet ihmeen tapahtuvan. Hyväksy itsesi ja vapauta mielesi äänestä, joka kalvaa sinua”, Martti kehotti ja Elina huokaisi ääneen.

”Sanoit, ettei talon vanha isäntä käyttänyt takaovea kuin kerran?” Elina sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, johdatellen Marttia toiseen aiheeseen. Hän ei halunnut ajatella enempää peilikuvaansa, punaisia silmiään ja itkusta turvonneita kasvojaan. Sydän kertoi Martin puhuvan totta, hän ei saisi haukkua itseään turhaan. Sillä olivathan jo äiti ja Makekin tehneet sitä riittävän paljon.

”Selvä. Peili on näytetty sinulle. Sen vaikutus on jo alkanut, huomaan sen ajatuksistasi, nuori neiti. Takaovi on tuolla perimmäisessä huoneessa. Kerron sitten lisää”, Martti sanoi salaperäisesti.

Elina seurasi miestä ajatellen jälleen, miten hän luottikin tähän niin paljon, että kulki yksin tämän kanssa talossa, joka oli kaukana sivistyksen parista. Itse asiassa kun hän pohti asiaa tarkemmin, tuntui mukavalta luottaa toiseen ihmiseen. Niin pahasti hänen luottamuksensa oli rikottu, ja nyt hänen edessä kulki kumarassa vanha mies, jota hän olisi kai seurannut minne tahansa. Niin kummallinen elämä oli, ettei koskaan tiennyt, mitä se toisi eteen. Vanhaherran seurasta Elina oli hyvillään.

”Onko täällä kirjastokin...” Elina sanoi iloisesti yllättyneenä, kun he saapuivat pyöreään isoon saliin, jonka seinien hyllyt olivat täynnä kirjoja.

”Vanhoja pölyisiä kirjoja, joihin ei ole koskettu aikoihin. Odottaneet lukijaansa... ja nyt nuori neiti, takaovi on täällä. Senhän te halusitte nähdä”, Martti sanoi.

”Missä?” Elina ihmetteli, katselleen ympärilleen pyöreässä huoneessa, jossa oli vain yksi oveton kulkuväylä. Se, josta he olivat juuri tulleet.

”Avaa nuo suuren kaapin ovet ja pääset takaovelle. Se on sijoitettu piiloon tarkoituksella”, Martti kehotti.

Elina avasi kärsimättömästi talonpoikaiskaapin, joka olikin valekaappi. Sen läpi sai astella pieneen tunkkaiseen eteiseen, jota sivuseinän siro kaasulamppu valaisi.

”Sehän on yhtä sininen kuin talon etuovi”, Elina henkäisi.

”Niin on tarkoitettu. Talon takaovi ei ole mikä tahansa ovi. Ulkoa oven huomaa vain sitä etsivä. Mutta kun poistuu ulos samaisesta ovesta, puhdistuu ja jättää taakseen elämän murheet. Kun tästä ovesta astuu ulos viimeisen kerran, jättää taakseen itse elämän. Isoisäni ei käyttänyt tosiaan tätä ovea, vaan hän kulki etuovesta. Hän ei halunnut luopua surustaan, sillä surusta hän sai voimaa. Voimaa parantaa toisia”, Martti kertoi.

”Oliko isoisäsi siis jonkinlainen parantaja?” Elina kysyi innostuen vanhoista tarinoista. Hänen uusi talonsa kätki sisälleen salaisuuksia toinen toisensa perään.

”Niinkin voisi sanoa. Toiset parjasivat häntä Lapin noidaksi. Yhtäkaikki, hän halusi parantaa onnettomia. Hän paransi sydänsuruja, jotka voivat toisinaan kasvaa niin voimakkaiksi, että niihin kuolee. Hänen taitonsa tunnettiin lähipitäjissä. Vanhaksi hän eli, auttaen toisia, mutta surren itse omaa suruaan. Siten hän kykeni näkemään toisten sieluihin ja ajatuksiin, etsien lähdettä, joka oli ehtynyt ja kaatoi sinne parannuksen veden. Lääke saattoi olla rohto, puhe tai uni, mikä tahansa, mikä toimi parannettavaan henkilöön parhaiten. Muistan, miten eräs nuori tyttö Silja, viimeisillään raskaana oleva, oli menettänyt rakkaansa kulkutaudille. Silja oli jäänyt yksin, vailla omaisuutta, vailla kotia, sillä miehen veli oli häätänyt Siljan pois, aviottoman porton, kuten tytöstä oli juoruttu. Silja oli kuullut Särkyneitten Sydänten Aitasta ja minä löysin hänet sieltä itkemästä epätoivoisena. Hän oli menettänyt uskonsa elämään ja oli aikeissa heittäytyä koskeen. Onneksi hän oli kulkeutunut Aittaan, josta hän sai myös apua”, Martti sanoi.

”Sinä olit kovin nuori silloin, ja silti muistat tuollaisia asioita”, Elina hämmästeli.

”Niin, ehkäpä niin. Tiettyjä asioita ei unohda, ei omaa eikä toisten suruja. Minä... siis isoisäni auttoi Siljaa. Hänelle kutsuttiin takaisin elämänhalu Lapin rumpujen avulla. Se vastusteli, mutta palasi takaisin ruumiiseen. Silja sai jäädä vanhan isoisäni taloon asumaan. Isoisäni antoi hänen aviottomalla lapselleen nimensä ja sitä kautta talonsa, juuri ennen kuolemaansa. Suru menetyksestä yhdisti heidät viime hetkellä. Tiedän, ettei Silja unohtanut koskaan isoisäni ystävällisyyttä. Ei, vaikka jälkikäteen hänestä puhuttiin pahaa kylillä. Miten hän oli vain havitellut vanhan miehen omaisuutta. Vähänpä juorukelot tiesivät. Nykyisin tuollaisesta ei tarvitsisi välittää, mutta silloin ajat olivat toiset. Raskasta se oli Siljalle, mutta hän kesti sen, kuten oli kestänyt rakkaansa kuolemankin..." Martti puheli surumielisesti.

”Mitä Siljan lapselle kävi? Sanoit, että hän peri isoisäsi? Miten sinun sitten kävi?” Elina hämmästeli.

”Nyt minä puhuin hieman sivu suuni. Mutta annoin menneiden muistojen vallata mieleni. Unohdin, kuka olin ja mitä olin kertonut... kaikki meni niin kuin pitikin ja oli tarkoitettu. Sinäkin ymmärrät kohta... voi, siitä kaikesta on jo aikaa. Miten Silja parani tuskasta ja löysi onnen syntyvästä lapsestaan. Niinhän se on. Surusta saa voimaa, kunhan sitä osaa käyttää. Elina Hartola,  huomaat sen vielä. Olet jo nyt käyttänyt surustasi irronnutta voimaa ja ottanut askeleet kohti uutta elämää. Kunhan aikaa kuluu, osaat valjastaa surusi voiman”, Martti sanoi.

Elina huomasi silloin, että huoneeseen tulvi savua yllättävää vauhtia.

”Martti, miksi täällä on näin paljon savua?” Elina kysyi pelästyneesti ja alkoi yskiä, kun savu kohosi lattiasta ylöspäin.

”Kappas vaan. Minä en ajatellutkaan, että hormissa voisi olla kylmälukko. Leivinuuni savuttaa hetkisen, sitä kun ei ole vuosiin käytetty. On ehkä parempi, että avaamme oven”, Martti hymyili, muttei tehnyt elettäkään avatakseen itse sitä.

Elina siirtyi miehen ohitse, yrittäen avata sinistä ovea. Sen messinkinen kahva ei liikkunut suuntaan taikka toiseen.

”No niin, minä olin lähes varma, ettei ovi aukene sinulle. Sen ei ole tarkoituskaan vielä aueta. Sinä olet tullut tänne parantumaan, etkä ole läheskään vielä valmis astumaan ovesta. Minäkään en saa enää ovea auki, sillä olen kulkenut siitä sen ainoan kerran kun jätin maallisen taakseni”, Martti sanoi.

Elina katsahti hämmästyneesti Marttia savunmäärän lisääntyessä pienessä tilassa. Elina ei saanut sanottua sanaakaan. Lapin rummut alkoivat jälleen kumista jostain kaukaisuudesta, lyöden samaa tahtia hänen sydämensä kanssa.

”No niin, etelän tyttö. Minun täytyy sanoa, että on ollut suuri kunnia nähdä kotini siirtyvän omistajalle, joka on talon arvoinen. Kun rakensin talon ja siniset ovet niin ajattelin, että vielä kerran joku toinen kunnioittaa tämän talon salaisuuksia”, vanhaherra Martti sanoi.

”Mitä tarkoitat? Korjasitko kenties siniset ovet?” Elina kysyi hämmästyneesti Martilta, joka vain hymyili. Miehen hahmo näytti yllättäen muuttuvan läpinäkyväksi ja Elina räpytteli silmiään, ajatellen vain kaasuvalon ja savun tekevän hänelle tepposia.

”Minun täytyy nyt mennä. Aikani on tullut käydä maaten jälleen. Saat pian vieraita ja sinulle kerrotaan lisää talon ja aitan historiasta... minulle on yhä liian raskasta kertoa tarkemmin Särkyneitten Sydänten Aitasta, vaikka olen jo siirtynyt täältä iäisyyteen. Muistojen voima on valtava... Elina, ota vastaan se, mitä elämä sinulle tarjoaa. Paranna sydämesi äläkä sulje sitä... ota sydämeesi Lapin taika, tunne se, hyväksy se ilman ehtoja... olen loitsinut onnen luoksesi. Sinusta itsestäsi riippuu, toimiiko taikani...” vanhaherra sanoi, vihreiden silmien erottuessa yhä kirkkaina kuin smaragdit. Ne vangitsivat Elinan katseen, lempeät silmät, jotka halusivat viedä pois hänen surunsa. Rumpujen kumina tuntui nyt olevan lähtöisin Martista ja ääni täytti talon. Rummut kumisivat tasaisesti, täyttäen Elinan pään lempeällä äänellä. Lohduttaen, hymisten salaisuuksia aikojen takaa. Salaisuuksia, jotka Elinan sydän ymmärsi, mutta mieli huusi vastaan.

”Avaa sydämesi, pieni tyttö. Elämä koettelee ja elämä antaa. Ota vastaan minun lahjani, ota vastaan parannus. Astuit sinisestä ovesta, eikä se päästä sinua hetkeen pois. On aika parantua...” rumpujen keskeltä kaikui Martin matala ääni.

Vanhaherra Martin hahmo huojui entistä enemmän ja Elina tarrautui sinisen takaoven kahvaan ottaakseen siitä tukea. Martin kadotessa kuin ilmaan Elina alkoi huutaa. Huutaa pelosta, huutaa minkä sielu sieti. Samalla hänen mieleensä juolahti, että hän huusi ulos myös kaiken tuskan ja petoksen, sydänsurut, äidin ilkeyden, tahattoman ja tahallisen. Aivan kaiken. Hän huusi ja riuhtoi ovenkahvaa, saamatta ovea auki. Se ei liikahtanutkaan. Ovi oli kuin vanginnut hänet talon sisälle ja savun määräkin kasvoi, sakeni kuin hernerokkasumu. Kauhu valtasi Elinan sisältä päin. Ei kai uuni ollut sytyttänyt vanhaa taloa tuleen? Ei kai hän tukehtuisi savuun juuri, kun oli luullut saaneensa uuden alun elämälleen...

”Apua! Minun täytyy päästä ulos täältä! Auttakaa, joku! En saa happea!” Elina sai viimein muodostettua sanoja, itkien.

”Mikä hätänä?” lempeä miehen ääni kysyi silloin Elinan takaa.

Elina kääntyi äänen suuntaan hädissään, kykenemättä näkemään kunnolla, sillä talon täyttänyt savu kirveli todella pahasti. Silmiään siristellen Elina tuijotti komeron hämärässä huomaamatta ketään, ajattellen saaneensa hermoromahduksen ja nähneensä näkyjä Martinkin suhteen. Se kaikki oli aivan liikaa ja Elina vain istahti lattialle voimattomana, jatkaen itkemistä.

Jatkuu...

 

a la Suvi ©

Jatkonovelli: Huojuvan talon siimeksessä Osa 3

III. Vanhaherra Martti

 

Satoi jo kaatamalla, kun Elina ajoi Huojuvan talon luokse. Erikoista kyllä, pihatie päättyi talon takapuolelle. Sellaista seikkaa Elina ei ollut ennen tavannutkaan. Hän joutuisi jättämään auton siihen. Mutta vielä hän ei noussut ulos, sillä sade vain näytti voimistuvan, mikäli se edes oli mahdollista. Kenties taivaan oli tarkoitus pyyhkäistä kerralla kaikki lika pois häntä varten. Niin sydämestä, mielestä, kuin Huojuvan talon pihasta ja talosta itsestäänkin. Sinänsä lohdullinen ajatus. Kun sade lakkaisi, olisi puhdasta. Uusi alku. Luonto lähtisi pian kukoistamaan ja Elina saisi nauttia siitä. Ehkä kevät koittaisi vielä hänenkin mieleensä. Se jäisi nähtäväksi...

Elinaa ei halunnut kastua eikä hän ollut ottanut mukaan sateenvarjoa. Joten hän tyytyi sateen taukoa odotellessa tiirailemaan ensi alkuun ympäristöä autosta käsin. Lämpimässä autossa oli myös mukava olla. Oli turhaa lähteä kastumaan ja paleltumaan. Vuosikymmenten ajan hoitamatta jäänyt piha oli talven jäljiltä sekava ja harmaa. Siihen Elina kiinnitti ensimmäisenä huomiota. Eihän se oikeastaan ollut edes piha siinä mielessä kuin etelässä miellettiin. Alue oli täysin luonnonvarainen. Minkäänlaisia vanhoja istutuksia ei näkynyt. Ainoastaan kitukasvuista mäntyä ja kuivia pensaita, jotka vaatisivat kipeästi leikkausta. Sammalen peittämä piha, täynnä lehtiä ja puista irronneita risuja. Paljon työsarkaa, mutta se ei haitannut. Pihan karuus ja luonnonvaraisuus miellyttivät häntä. Pihasta saisi tehdä itse alusta alkaen juuri sellaisen kuin haluaisi.

Huojuvan talon pihapiiri oli laaja, käsittäen talon sivusta osittain erottuvan aitan sekä lammen viereen pystytetyn pienehkön savusaunan. Joihin Elina tutustuisi heti, kunhan rankkasade loppuisi. Hän oli jo pitkään haaveillut pienestä mökistä ja vanhanajan savusaunasta, mutta Make oli tyrmännyt ajatuksen välittömästi. Maken mielestä mökin piti olla ylellisyyttä konsanaan, meren rannalla, modernia ja hienostunutta. Siihen Elina olisi ”saanut” käyttää perintörahansa. Maken siunauksella. Paskiainen. Sitä se mies tosiaan oli ollut. Nytpä Elina oli sitten toteuttanut kertalaakilla toiveensa. Itse asiassa osittain Maken avustuksella, jos asiaa ajatteli ironisesti...

Itse Huojuva talo oli korkeampi kuin Elina oli luullut. Puiden lomasta erottuvissa vanhoissa seinälaudoissa oli yhä jäljellä lohkeillutta vaaleaa maalia. Kulunut maalipinta lisäsi talon särmikkyyttä. Epätäydellinen oli joskus täydellistä. Huojuva talo olisi vain ja ainoastaan Elinan, josta hän tekisi juuri sellaisen kuin itse haluaisi. Kukaan muu ei nyt puuttuisi siihen, mitä Elina tekisi.

Ei olisi Make motkottamassa vääränvärisistä verhoista tai huonosti valitusta sohvasta, jonka Elina oli ostanut. Moittimassa, miten Elinan maku oli ”kaamea, kuin jollain sokealla, joka ei tiennyt mitä valita”. Mutta auta armias mikäli Makea oli pyytänyt sitten ostamaan mieleisensä sohvan, ruokapöydän, mitä tahansa mitä Elina oli ostanut. Silloin ääni oli muuttunut kellossa hetkeksi. ”Huonekalut olivat varsin sopivat. Eihän niitä nyt kannattanut vaihtaa, kun ne oli juuri hankittu. Se olisi hullun touhuja, tuhlata rahaa...” Niin, heti kun Maken olisi pitänyt käyttää omia rahojaan heidän yhteisiin tavaroihin, oli mies hiljentynyt. Make ei ollut kuin joskus maininnut, miten Elina voisi myöhemmin ostaa sen ja sen sohvan.

Elina halusi ajatuksensa pois Makesta, vaikka se oli vaikeaa. Hän ikävöi sitä paskiaista enemmän kuin oli koskaan ikävöinyt ketään. Toki Elina ymmärsi, ettei Make ollut hyvä mies hänelle, ei ollut koskaan sitä ollutkaan. Kaikki mitä hän oli näiden viime öiden ja päivien aikana miettinyt, kiljui sitä ääneen. Olisi pitänyt ymmärtää jo paljon aikaisemmin, miten Make hyväksikäytti häntä. Asui ilmaiseksi Elinan omistamassa kodissa, joka ei silti ollut Maken ”arvoinen”. Kolmio oli liian pieni, liian huonolla paikalla. Mutta siellä oli silti kelvannut asua. Nytpä mies saisi elää Merin pienessä vuokrayksiössä. Vauva-arkikin koittaisi pian, kuten äiti oli sanonut...

Ajatus Meristä pitämässä sylissään Makelle synnyttämäänsä vauvaa sai kuitenkin Elinan purskahtamaan itkuun. Mielikuva oli niin voimakas. Elina oli itse haaveillut jo muutaman vuoden ajan, että saisi pitää Maken kanssa saamaansa lasta sylissään. Sillä hetkellä kaikki Elinan mietteet Maken sikamaisuudesta katosivat kuin tuhka tuuleen. Suru korvensi Elinan sisintä. Kaatosade rummutti auton kattoa ja Elina tunsi murentuvansa tuskan alle. Itkiessään sateen kanssa samaa tahtia Elina olisi halunnut käynnistää auton ja ajaa takaisin etelään. Ajaa Maken luokse, anoa tätä palamaan luokseen...

Elina painoi päänsä rattia vasten ja päästi tuskansa ulos. Hetken aikaa meni, ennen kuin hän alkoi rauhoittua. Elina siirsi katseensa takaisin Huojuvan talon takaseinään. Katseli sen suuria ja korkeita ikkunoita, jotka olivat selvästi viime vuosisadan alusta olleet siinä. Siinä olisi uusi alku, kuten hän oli ennen tunteenpurkaustaan jo ajatellut.

Suru. Sitä Elina ei halunnut tuntea nyt. Onni uudesta kodista ei saisi hautautua itkun ja tuskallisten muistojen alle. Joten hän siirsi mietteensä toiseen elämänsä voimakkaaseen vaikuttajaan. Hyvässä ja pahassa. Äitiinsä, joka sai Elinan usein varpailleen tai muuten vain ärsyyntymään. Niin, äiti varmasti kammoksuisi hänen vanhaa talonrotiskoansa, jota olisi äidin maneerien mukaan vaikea pitää puhtaana. Mutta nytpä äiti ei tänne tulisi arvostelemaan kovin helposti. Hän oli riittävän kaukana korvessa etelän ainoasta oikeasta asuinpaikasta, Kauniaisista.

Niin, ei ollut äitiä huomauttelemassa siivouksen puutteesta tai sen huonosta laadusta. Vaikka Elina siivoili harva se päivä omassakin kodissaan. Lapsuudenkodin opit olivat tarrautuneet tiukasti kiinni hänen sisimpäänsä. Kuin purevat sanat, joista jää jälkiä, tahdoit sitä tai et. ”Siivoa jälkesi tai saat olla ilman päivällistä. Saat kuolemantaudin, jos jätät vaatteesi lojumaan lattialle. Pöpöt tunkeutuvat vaatteista ihosi lävitse ja saavat se mätänemään. Katso nyt, miten siivoton kylpyhuone on jäljiltäsi. Leikkaan hiuksesi lyhyiksi, mikäli löydän vielä kerran irtohiuksiasi lavuaarista tai kylpyammeesta.”

Äiti oli tosiaan osannut antaa noille kirotuille kirjainyhdistelmille, sanoille, vallan. Yksin mitättömiä, yhdessä sitäkin voimakkaimpia. Sanoilla oli valta purra ja satuttaa, vielä vuosienkin jälkeen. Äiti itse oli ollut jälkikäteen ylpeä, että oli onnistunut saamaan lapsensa siivoamaan. Elina sen sijaan oli nähnyt painajaisia pitkään, pelännyt tosissaan, että likaisista vaatteista tunkeutuu ihoon lihansyöjäpöpöjä. Kunnes oli koulussa oppinut, ettei asioiden laita ollut tosiaankaan niin kuin äiti oli väittänyt.

”Ehkä minä joskus unohdan ja annan anteeksi äidilleni. Täällä siivoan kuten itse haluan. Ilman pakkoa, ilman pelkoa. Ilman tunteita, joita on turha liittää niin arkipäiväiseen asiaan kuin siivoamiseen”, Elina mutisi, kuin todistaen itselleen, että uskoi sanoihinsa. Elina pyyhkäsii silmiään. Kohdistaessaan punaiset, itkun turvottamat silmänsä auton peräpeiliin, Elina sai uutta voimaa.

”Tervetuloa kotiin”, Elina toivotti itselleen katse yhä peräpeilissä.

Silloin autonikkunaan koputettiin voimakkaasti. Elina kiljaisi ja käännähti säikähtäneenä ikkunaan päin. Kaatosateen keskeltä kurkisti harmaapartainen iäkäs mies, silmät tuikkien. Elinan mieleen juolahti, että miehen silmät erottuivat harmaan sateen keskeltä loistavan vihreinä. Kuin kissan silmät. Tuollaisia silmiä hän ei ollut ennen nähnytkään. Elina raotti hieman autonsa ikkunaa, sydän yhä rinnassa hakaten. Hän oli todellakin pelästynyt. Mistä mies oli tullut siihen, sillä hän oli tuijotellut peräpeilistä itseään ja olisi varmasti havainnut miehen, mistä suunnasta tämä sitten olisikin tullut...

”Terve neiti. Odotinkin jo saapumistasi. Olen vanhaherra Martti. Tämä sade yllätti meidät, mutta näyttää siltä, että pilvet siirtyvät kohti etelää. Niin se vain on että pahinkin myrsky taukoaa jossain vaiheessa, oli kyseessä sitten luonnon ihme tai ihmisen sisäinen myllerrys”, vanha mies sanoi rauhallisen matalalla äänellä.

Elina hätkähti vanhuksen sanojen vaikutusta. Vanhaherra Martti katsoi häntä vihreillä silmillään, ja hetken tuntui siltä, että vanhus olisi nähnyt suoraan hänen sisimpäänsä. Kaikki murheet ja sydänsurut. Sillä hetkellä kaatosade taukosi kuin seinään. Lapin taikaahan Elina oli tullutkin katsomaan ja taika taisi seisoa hänen edessään...

Elina hän hymyili vienosti vanhukselle. Martti hymyili leveästi takaisin, paljastaen yllättävän valkoisen hampaanrivistön. Kenties tekohampaat, Elinan mieleen juolahti. Hullunkurinen ajatus alkoi hymyilyttää häntä. Mitä se hänelle kuului, olivatko hampaat omat vai ei? Eihän hän sellaiseen ollut ennenkään kiinnittänyt lainkaan huomiota.

”Tervehdys teillekin, herra”, Elina sanoi astuessaan ulos autosta.

Vanhaherra Martti oli lyhyenläntä mies, ulottuen hädin tuskin Elinan rintojen tasalle. Hieman kumarassa kulkeva. Iäkkäämpi kuin hän oli odottanut. Mies näytti siltä kuin olisi elänyt yli sata vuotta. Vanhus ojensi kätensä Elinalle ja Elina tarttui siihen automaattisesti. Puristaessaan kättä Elina mietti, miten kylmältä se tuntui. Oliko vanhaherra odottanut häntä koko päivän kylmässä sateessa, kastuen, palellen? Kenties sairastuisikin sen tähden? Ajatus sai Elinan tuntemaan outoa, toisenlaista surua. Elämän ehtoopuolesta, vanhuudesta, joka odotti myös häntä, jollei kohtalo muuta päättäisi.

”Neiti, mikä ilo kohdata teidät. Olen jo nyt sitä mieltä, ettei sukumme talo voisi päätyä paremman omistajan käsiin”, vanhaherra sanoi sitten, katsellen pilke silmäkulmassa Elinaa.

”Lupaan pitää talosta hyvän huolen”, Elina vastasi mennen hämilleen. Ikään kuin hän olisi vasta juuri nyt saanut luvan omistaa talon. Vanhaherra oli sen kunnian suonut hänelle. Outoja ajatuksia hänen päähänsä ilmestyikin.

Vanhaherra puristi yllättävän voimakkaasti hänen kättään, kuin merkiksi sitovasta lupauksesta, irrottaen sitten otteensa.

”Sen minä uskon, tyttökulta. Olet selvästi nuori nainen, joka pitää minkä lupaa. Mutta pidemmittä puheitta, minä sen sijaan lupasin opastaa neitiä talon tavoille. Astutaan sisään Huojuvaan taloon ennen kuin kaatosade alkaa uudestaan. Uskon, että neitikin palaa halusta nähdä, että mitä Huojuva talo pitää sisällään”, vanhaherra sanoi.

”Olen odottanut sitä hetkeä myynti-ilmoituksesta lähtien... toivottavasti vanhaherra Martti ei ollut täällä kovin pitkään odottamassa minua? Varsinkaan kun ilma on mitä on. Matkani kesti enemmän kuin minulle oli annettu ymmärtää. Ei Petkulasta ihan ollut viittä kilometriä tänne”, Elina pahoitteli.

”Niinhän se on, että etsivän matka saattaa olla loputon, ennen kuin oikea päätepysäkki löytyy. Ja neidin ei tarvitse olla huolissaan minusta. Minulla on aikaa enemmän kuin uskotkaan. Olen ollut täällä jo kauan, aikana ennen sinua ja kenties vielä sinunkin jälkeen. Olen osa Huojuvaa taloa”, vanhaherra vastasi salaperäisesti ja hymyili yllättävän poikamaisesti.

Elina ei vastannut, vaan hymyili Martille. Jokin tämän olemuksessa oli herättänyt hänen luottamuksensa. Vanhuksesta oikein tuntui huokuvan lämpöä ja lohtua, aivan kuten hän oli aistinut Huojuvan talon myynti-ilmoituksestakin. Ehkäpä vanhaherra Martti tosiaan kuului osana Huojuvaa taloa. Ei hän panisi pahakseen jos joskus saisi keittää kahvitkin Martille. Martti vilkaisi häntä aivan kuin olisi lukenut Elinan ajatukset.

”Toivottavasti neiti ei pane pahakseen sitä, että käytin omia avaimiani ja laitoin kahvin kiehumaan. Kunnon vanhanajan pannukahvia. Se kyllä lämmittää tällaisella kelillä. Tämä minun avaimeni siirtyy neidille nyt, kun omistaja on vaihtunut”, Martti sanoi ja ojensi ison vanhan rauta-avaimen Elinalle.

Elina otti avaimen vastaan hämmentyneenä, osaamatta sanoa hetkeen mitään. Sillä hän oli saanut talokauppojen lukkoon lyömisen yhteydessä tavanomaisen avaimen ulko-oveen.

”Mihin minä tällaista vanhaa, hieman ruosteista avainta tarvitsen?” Elina sai kysyttyä.

”Joskus vanha on parempi kuin uusi... tosin nyt hieman huijasin neitiä, heh. Tuo on vanha aitan avain. Aittaan minun ei tarvitse tulla, vaan neidin täytyy paljastaa sen rakennuksen salaisuudet itse. Tässä onkin sitten oikea avain itse Huojuvaan taloon. Neidillähän jo oli siitä kopio mukanaan”, Martti puheli leppoisasti ja antoi myös tutunnäköisen avaimen Eliselle.

Elina hymähti ja tuijotti avaimia heidän kiertäessään talon etupuolella. Aitan avain oli aivan kuin jostain satukirjasta. Niin suurta avainta hän ei ollut koskaan nähnytkään. Martti oli tosiaankin saanut hänet unohtamaan kaiken varovaisuuden. Tämähän saattoi pitää vaikka kuinka monta avainta hallussaan ja tulla taloon milloin huvitti. Mutta sitä Elina ei uskonut. Pohjoisen vanhaan miehen hän luotti. Tuo luottamuksen tunne lämmitti sisintä. Niin pahasti Make ja Meri olivat pettäneet häntä, että oli todellakin ihme tuntea mitään tällaista.

Elinan ajatukset keskeytyivät, kun Martti pysähtyi ja esitteli taloa ylpeänä, kuin oikeana omistajana. Kuisti osui ensimmäisenä Elinan silmiin. Vanha valkoinen säleikkö oli säilynyt yllättävän hyvin ja se esti kulkijoita näkemästä kuistille. Kuistin suoma yksityisyys lisäsi talon salaperäisyyttä. Vaikka eihän täällä varmaan väkeä rampannutkaan. Elina näki itsensä jo sielujen silmin istumassa kesäaamuna kuistilla, aamutakissa, nauttien kaikessa rauhassa aamukahviaan... ehkä olikin hyvä, että tie päättyi talon taakse...

”Martti, miksi pihatie päättyy talon takapuolelle? En ole ennen nähnyt niin erikoista ratkaisua”, Elina tiedusteli. Hänen oli pitänyt kysyä sitä heti, mutta miehen antama avain oli sekoittanut hänen ajatuksensa.

”Huojuva talo on rakennettu myöhemmin tälle tontille. Ensimmäinen rakennus on tuo yhä osittain punainen aitta, jossa minä synnyin ja asuin, ennen kuin Huojuvaa taloa oli rakennettukaan. Sitä ennen aitta kantoi tuota nimenpartta, kantoi sen vastuun... oi niitä aikoja, kun aittaan tulvi eksyneitä kulkijoita...” vanhaherra kertoi ja Elina jäi katsomaan vanhaa aittaa. Sen ovi oli kiinni ja hänellä oli sinne nyt avain. Tuo ajatus vain pälkähti hänen mieleensä ensimmäisenä. Sitten Elina kääntyi äkisti Martin puoleen.

”Sinä sanoit siis, että asustit aitassa?” Elina kysäisi hämmästyneenä, yrittäen painaa mieleen, että tiedustelisi vielä tarkemmin talon nimestä. Se sisälsi selvästi enemmän kuin pelkkä näköharha puiden johdosta. Eksyneitä kulkijoita, niinhän Martti oli juuri sanonut. Elina mietti oliko hän yksi eksynyt kulkija lisää...

”Nyt minä puhuin hassuja. En minä sentään niin vanha ole, heh. Minun piti sanoa, että minun isoisäni jo asusti aitassa, en sentään minä”, Martti naurahti ja jatkoi, ”niin, siis toki minä synnyin aitassa, sillä eihän täältä kaukaa olisi ehtinyt saada muuta apua kuin mitä äitini siskon taidot olivat. Ja hyvät kätilötaidot ne olivatkin, sellaisia ei myöhemmin enää löytänytkään. Synnyin potrana poikana... mutta nyt minä eksyin aiheesta. Niin, Huojuva talo on rakennettu myöhemmin, kun taloon saatiin varallisuutta riittävästi. Isoisäni halusi sijoittaa talon siten, että kuistilta näkee aittaan. Sillä aitta oli hänelle erittäin tärkeä rakennus. Siellä hän oli rakastunut isoäitiini ja se muistutti häntä aina rakkaudesta. Rakkaudesta, joka päättyi suureen suruun... isoäitini kuoli lapsivuoteeseen, miehensä käsivarsille... kumpikaan ei selvinnyt, ei vaimo eikä poika”, Martti kertoi kyyneleet silmissään.

”Voi miten surullista...” Elina sanoi tuntien miehestä välittyvän surun. Aivan kuin mies olisi puhunut omasta menetyksestään. Vaikka kertoikin isoisästään.

”Siitä on jo aikaa miesikä... aitta on paikka, jossa isoisäni surut hälvenivät. Siellä hän myös ymmärsi, mikä oli hänen elämänsä tarkoitus”, Martti vastasi.

”Ja onneksi hänellä oli kuitenkin toinen lapsi lohtuna, koska sinä olet siinä”, Elina sanoi lämpöisesti.

”Niin...” Martti vain huokaisi ja yksi suuri kyynel valui pitkin miehen poskea.

Martti tuijotti vaitonaisena aittaa. Kuin katsoen iäisyyteen, jonne hän kuuluikin. Elina pudisteli päätään. Vanhan miehen seura toi tosiaan hänen päähänsä outoja ajatuksia. Toisaalta se oli hyvä asia. Sillä hän oli puinut yksin ollessaan vain omaa yllätyseroaan ja Maken petturuutta. Oli virkistävää huomata, että tuskakin painui taka-alalle, kun oli muuta mietittävää. Elina tiesi nyt lopullisesti, että oli tehnyt oikean päätöksen ostaessaan hetken mielijohteesta vanhan talon pohjoisen korpimetsästä...

”Anteeksi neiti, unohdin, että minun oli tarkoitus kertoa Huojuvasta talosta. Sellaisia ne muistot ovat. Valtaavat mielen kokonaan, jos niille antaa vallan”, Martti huokaisi ja hymyili sitten jälleen Elinalle.

”Ei se mitään. Minäkin syyllistyn tuohon. Varsinkin viime aikoina olen antanut vallan kaikkein huonoimmille muistoille”, Elina vastasi hiljaa.

”Olet vielä nuori. Ehdit saada monia muistoja. Hyviä ja huonoja, ne molemmat kuuluvat elämään. Niitä ei vain voi välttää”, Martti sanoi ja jatkoi kertomustaan, ” niin siis, eli isoisäni halusi nähdä aitan aina ollessaan uuden rakennuksen sisällä. Joten Huojuva talo pystytettiin näin. Mutta oli myös toinen syy, miksi pihatie päättyy talon taakse eikä kierrä tänne talon oikealle puollelle.  Isoisäni itse kulki vain ja ainoastaan taloon tuosta pääovesta...”

”Oh, ovihan on kirkkaan sininen. Miten en heti huomannut sitä... tuota ei ollut edes myynti-ilmoituksessa. Voi miten kaunis ovi. Ja väri, se on sanoinkuvaamaton”, Elina ihasteli, katsoen koristeellista suurta ovea, jonka kahva oli valkoista kiveä. Oven yläosassa oli riimukirjoitusta, jota Elina kosketti ihastuksissaan. Hän tunsi olonsa niin tervetulleeksi.

”Ovi on vasta maalattu. Se oli isoisäni ensimmäinen ohje talosta. ”Pidä aina sininen ovi vastamaalatun näköisenä”. Muista talon tavoista kerron kun astumme sisälle. Niin, tuo oli isoisäni itse rakentama ovi. Hän kaiversi siihen riimuja, jotka pitävät huolen kulkijoista. Sen lisäksi Huojuvaan taloon pääsee myös takaovesta”, Martti kertoi.

”En huomannut ovea lainkaan, vaikka katselin kuitenkin tovin autostani taloa. Missä takaovi on tarkalleen? Tämähän on mielenkiintoista”, Elina keskeytti hämmästyneenä Martin.

”Takaovea ei kovin helposti huomaakaan. Sitä pitää osata etsiä. Ovi on sijoitettu talon kulmaan, tehty samoista laudoista kuin itse talon verhoilukin. Niin oli tarkoitus. Ihmiset kulkivat taloon tuosta ovesta silloin, kun heillä oli siihen erityistä tarvetta. Isoisäni ei itse kulkenut siitä koskaan. Vasta, kun hänen elämänsä oli tulossa päätökseen, hän astui taloonsa takaovesta. Ensimmäisen ja myös viimeisen kerran”, Martti kertoi.

”Mitä tarkoitat? Minkä vuoksi vain silloin, jos oli erityinen tarve? Ja miksi isoisäsi ei käyttänyt takaovea? Tämä kaikki on niin kiehtovaa. Olen iloinen, että halusit tulla minua vastaan. Haluan kuulla kaikesta enemmän” Elina höpötti innostuneesti.

”Kerron myöhemmin. Ensin haluan näyttää neidille Huojuvan talon kunnolla”, vanhaherra kiersi kysymyksen. Elina päätti tiedustella asiasta vasta jonkin ajan päästä, sillä hän halusi tietää kaiken talon historiasta. Pian hänkin olisi osa Huojuvaa taloa, osa sen historiaa. Lapin miehellä oli oma verkkainen tapansa kertoa asioista eikä Elina kehdannut kysellä koko ajan.

Elina astui kuistille vanhan miehen perässä. Kuisti narisi hänen jalkojensa alla, toisin kuin Martin. Sen enempää Elina ei ajatellut asiaa. Hän paloi halusta päästä avaamaan sininen ovi, joka kutsui häntä.

”No niin. Neiti hyvä voi kokeilla minulta saamaansa avainta, josko se on oikea avain. Kuka tietää vaikka olisin tällaisena vanhuudenhöperönä ukkona ottanut väärän avaimen matkaani”, Martti virnisti, jälleen yllättävän poikamaisesti.

Elina asetti avaimen lukkoon käsi hieman odotuksesta täristen. Lukko naksahti kuuluvasti ja Elina avasi oven, joka johti yllättävän pimeään eteiskäytävään. Talosta leijui ilmavirran mukana vanha, hieman tunkkainen tuoksu. Se ei haitannut Elinaa lainkaan. Se oli nyt hänen kotinsa tuoksu. Elina katseli hetken aikaa oviaukkoa, astumatta vielä sisään. Hän olisi halunnut erottaa eteiskäytävästä edes jonkinlaisen valonlähteen.

”Sininen ovi. Tämä ovi on tie uuteen. Kun astut ovesta sisään, jätä mennyt taaksesi”, Martti kuiskasi silloin. Kuiskaus leijui ilmassa, jymeänä. Hetken aikaa Elina oli kuulevinaan lapin rumpujen kaukaista kuminaa. Noitarumpuja, jotka lauloivat sanatonta laulua.

”Anteeksi mitä sanoit äsken?” Elina kysyi heräten ajatuksistaan. Jokin vanhassa miehessä oli kuin lumonnut hänet. Miten hän saattoi kuvitella kuulleensa noitarumpujen kuminaa?

”Minä vain toivotin neidin tervetulleeksi pohjoisen tyyliin.  Oven riimuissa lukee niin. Teidän jälkeenne, arvon neiti. Olet nyt oikeutettu astumaan ensimmäistä kertaan sisään uuteen kotiisi”, vanhaherra Martti kehotti.

Elina kulki sinisestä ovesta, Martin katsellessa häntä hymyillen. Vihreät silmät säihkyen. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä hitaasti. Kuin haluamatta pelästyttää talon uutta vierasta.

Jatkuu...

a la Suvi ©